Dokumentti-ilta Kööpenhaminassa.
Helmikuinen maanantai-ilta. Valtaosa kansasta istuu olohuoneissaan katsoen Oscar-gaalaa uusintana televisiosta. Pieneen Kööpenhaminalaiskahvilaan on kuitenkin ahtautunut parisensataa ihmistä. On dokumentti-ilta.
Valkokankaalla näytetään Iranissa syntyneen puolalais-tanskalaisen Anette Olsenin sekä hänen Puolanjuutalaisen tanskalaistuneen kuvaajan Katia Forbertin uusin elokuva ”My Iranian Paradise”. Kansainvälinen ilmapiiri? – Ehdottomasti. Paikalla on sekä puolalaista, iranilaista että juutalaista diasporaa, mutta myös tanskalaisia ja suomalaisia. On ilo nähdä, että riippumatta siitä minkälainen tausta tuotantoryhmällä on, tanskalaisen DR:n sekä puolalaisen TVP1:n rinnalla rahoittajien joukossa on ollut YLE yhteistuotannot. Tämä yksityiskohta huomataan myös elokuvan esittelyssä.
Anette Olsenin elokuvallinen essee on ainutlaatuisella tavalla henkilökohtainen ja globaali samanaikaisesti. Se on ohjaajan tutkimusmatka takaisin siihen Iraniin, jossa hän varttui ja jota ehkä ei enää ole, tai sitten se nimenomaan on olemassa iranilaisten sydämissä. Länsimaiselle katsojalle elokuva avaa uuden maailman, johon oman mediamme kautta emme ole päässeet tutustumaan.
”My Iranian Paradise” on siten matka ei vain Anetten perheen, mutta myös Iranin, Euroopan ja koko maailman historiaan 1930-luvulta tähän päivään asti.
Lyhyesti ohjaajan taustasta. Anetten isä oli tanskalainen insinööri, joka 1930-luvun laman ilmapiirissä lähti Iraniin rakentamaan maan rautatieverkostoa. Anetten äiti oli puolalainen, joka toisen maailmansodan aikana päätyi Siperiaan vankileirille ja sieltä Stalinin vapauttamana Kazakstanin kautta Iraniin, missä puolalainen armeija työskenteli yhdessä brittiarmeijan kanssa. 1940-luvulla Iran oli maa joka otti pakolaisia vastaan, mitä harva nykypäivänä osaisi kuvitellakaan. Aikoinaan Anette päätyi Iranista Lodzin elokuvakouluun Puolaan ja on sen jälkeen tehnyt kymmeniä lyhyt- ja dokumenttielokuvia Tanskassa ja Puolassa. Yhdessä kuvaaja Katia Forbertin kanssa he omistavat tuotantoyhtiön Sfinx Film/Tv.
”My Iranian Paradise” onnistuu näyttämään, miten maailmanpoliittinen tilanne ja yksi allekirjoitus voivat vaikuttaa miljoonien ihmisten kohtaloihin, näiden joukossa ohjaajan omat vanhemmat sekä lapsuudenystävät Iranissa. Se on ainutlaatuinen matka maahan, josta meillä päin maailmaa tiedetään hyvin vähän. Kuten Iikka Vehkalahti omassa blogissaan kirjoittaa, monesti kuulemme vain ongelmista ja ongelmista tai pahuudesta joka ottaa vallan. Usein todellisuus on kuitenkin monimuotoisempi, kuten ohjaajan oman perheen kohtalo, sekä hänen haastattelemansa iranilaiset naiset ja perheet osaavat kertoa. Anette Olsenilla on ainutlaatuinen pääsy tähän yhteiskuntaan, sillä hän puhuu farsia.
Tekijöidensä kohtaloiden lisäksi myös itse tuotannolla on ollut aivan ihmeellinen tarina takanaan. Ohjaaja Anette Olsen oli jo vuosia suunnitellut tekevänsä tämän elokuvan. Kun hän lopulta sai tuen Iranin matkaa varten, hän ja kuvaaja Katia Forbert laskeutuivat Teheraniin 11. syyskuuta 2001. Lyhyessä ajassa yhteiskunta, joka sillä hetkellä oli avautumassa muutokselle, sulkeutui uudestaan. Maailma tuntui jakautuneen kahtia. Samalla sulkeutuivat myös rahoittajien pussit, kun kyseessä ei ollut sorrosta tai diktatuurista kertova elokuva, vaan tarina, joka etsi sivilisaatioita yhdistävää tekijää. Kului vuosia. Ohjaaja-kuvaaja pari joutuivat odottamaan oikeaa hetkeä päästääkseen tekemään elokuvan. Sillä aikaa he keräsivät sitä arvokasta arkistomateriaalia, jolla on tärkeä rooli elokuvassa. Muita seiniä ehti tulla vastaan.
Esimerkiksi puolalaisista arkistoista oli vaikea saada materiaalia, mikä käsitteli neuvostoaikaa. Sen oikeudet olivat siirtyneet takaisin Venäjälle, ja nykyinen Venäjä ei halunnut antaa lupaa sellaisen negatiivisen materiaalin käyttöön. Lopulta, kuten elokuvassakin nähdään, kolmannen sukupolven elokuvaaja Katia Forbert, jonka isä aikoinaan kuvasi neuvostojoukkojen marssia Puolaan toisen maailmansodan aikana , sai suhteidensa kautta tarvitsemansa materiaalin. Lopulta myös rahoittajat näkivät elokuvan yleisinhimillisen arvokkuuden ja se toteutettiin.
Viime aikoina olen huomannut, että eri maissa haetaan nimenomaan paikallisia tarinoita, suomalaisista, tanskalaisista, puolalaisista kertovia elokuvia. ”My Iranian Paradise” on tällä näyttämöllä poikkeus. Se on kosmopoliittinen elokuva, jossa historian kiemuroissa paikallinen ja globaali yhdistyvät. Se on dokumentaristin versio Marjane Satrapi:n animaatiomenestyksestä “Persepolis” ja sellaisenaan ehdoton helmi. En tiedä milloin ”My Iranian Paradise” näytetään suomalaisessa tv:ssä, mutta suosittelen lämpimästi.
*****************
Ylen osalta mukana on Sari Volanen Yhteistuotannoista ja elokuvalla ei ole vielä
sovittua esitysaikaa Ylessä
