Reindeerspotting vs. maailmanloppu
Websterin Katastrofin aineksia –dokumentista piti tulla varma hitti. Sen markkinoinnissa elokuvan kerrottiin käsittelevän ilmastonmuutosta ja klassisen ydinperheen taistelua sitä vastaan. Elokuvasta ei kuitenkaan tullut aivan sellaista menestystä, kuin oli perustellusti odotettu. Ongelmallista oli nimittäin se, ettei elokuva tosiasiassa kerro ilmastonmuutoksesta, se on elokuvassa ainoastaan väline käsitellä sen todellista aihetta: keski-ikäisen miehen kuolemanpelkoa.
Tuosta aiheesta elokuva onkin erinomainen, se esittää uskottavasti ja kouriintuntuvasti sen kaaoksen, mitä omaan kuolevaisuuteensa herääminen voi miehellä aiheuttaa. Se kuvaa hauskasti ja nokkelasti prosessia, jossa kuolevainen yrittää epätoivon vimmalla jättää maailmaan jälkensä ja ylittää siten elämänsä rajat. Se paljastaa ne psyykkiset rakenteet, jotka ajavat hakemaan elämäänsä merkitystä aina yhtä lohdullisista maailmanloppufantasioista ja new age –filosofiasta. Ja siinä nähdään läheltä, minkälaista hämmennystä tuo omituinen käytös aiheuttaa ympäristössä.
Ongelma oli siinä, että yleisö ei ollut varautunut tähän. Yleisö halusi (pseudo)tieteellistä tosi-tv:tä, jollaisena elokuva oli markkinoitu. Ja kuolemanpelko on aihe, josta on helppo tehdä komediaa, mutta sitä ei ole välttämättä niin helppo katsoa. Webster tuli onnistuneeksi siinä, missä taide, filosofia ja uskonto eivät oikeastaan koskaan onnistu; hän kertoi keräämälleen yleisölle jotain, jota yleisö ei halunnut kuulla. Transgressiivisen taiteen tekijät kiehuvat varmasti kateudesta.
Samantyyppinen fundamentaalinen virhetulkinta on piinannut myös Reindeer Spottingia, joskin tulos on ollut päinvastainen. Elokuvan on markkinoitu kertovan huumehelvetistä ja ”valistavan” huumeiden vaaroista, vaikka tosiasiassa se kertoo ihmisen kukoistuksesta. Katsoja menee elokuviin luullen kohtaavansa kauhistuttavan ja etäännytetyn ihmiselämän irvikuvan, johon voi peilata itseään ja tuntea jumalaista ylemmyyttä. Yllättäen mitään sellaista ei tulvikaan silmille, vaan katsoja pääseekin kohtaamaan ihmisen, josta on kovin helppo pitää ja jota on helppo ymmärtää. Tuo yllätys on perin nautinnollinen.
Ja kaiken huipuksi katsoja pääsee mukaan täysin ainutlaatuiselle tripille yhden ihmiselämän ylittämättömiin huippuhetkiin. Kamera tunkeutuu luontevasti niihin näkymättömiin nuoren mielen maisemiin, jotka kaikki tunnistavat, mutta joita normaalisti on mahdoton dokumentoida uskottavasti. Janin elämän ensimmäinen ulkomaanmatka on hänen henkilökohtainen Sininen Laguuninsa ja Brokeback Mountaininsa; Jani matkaa rakastettunsa (Subutex) kanssa lempeiden välirikkojenkin kehystämää matkaa pitkin Eurooppaa ja tuntee ensimmäistä kertaa todella elävänsä. Ja tuo lapsenkasvoisen nuorukaisen riehakas elämänjano tarttuu väkisinkin katsojaan. Yleisön edusmiehenä on kameran takaa mustasukkaisena muriseva ohjaaja, mutta huikeassa finaalissa, jossa Jani etenee parisuhteessaan ylimmälle tasolle eli heroiiniin, tuo murina menettää lopulta merkityksensä.
Ei ole väliä, onko Janin paratiisifantasia, eli haave keskinkertaisesta ja normaalista elämästä, koskaan toteutumiskelpoinen tai toisiko se toteutuessaan minkäänlaista onnellisuutta edes mukanaan. Merkitystä on vain sillä, että juuri tuossa, juuri tuolloin, Jani elää ja kokee tuon fantasian voimallisena, ja ohikiitävän hetken ehkä uskookin siihen. Ja vain sillä on merkitystä. Ja elokuva loppuu, ennen kuin laskut alkavat.
Elokuvan voima on sen minimalismissa. Katsoja saa aika pitkälti itse kuvitella menneisyyden ja tulevaisuuden Janille. Ja vaikka kuinka yrittäisi uskotella itselleen kamankäytön hirveyttä, intuitiivisesti ymmärtää, että tässä todistetaan yhden elämän avainhetkiä. Edeltävä elämä ei ole kovin hääppöistä ollut eikä odotettavissakaan ole ihmeitä, mutta juuri nyt kaikki on kohdallaan. Sen kai pitäisi olla jotenkin surullista, kotona kun odottavat vankilakierre ja muut inhottavat ongelmat, eikä yhteisen pyhän moraalimme mukaan onnellisuutta saisi ruiskuttaa kemikaaleina suoraan suoneen (paitsi tietenkin, jos tuon onnellisuuden on terveyskeskuslääkäri erikseen määrännyt). Mutta todistamamme näytelmä on kuitenkin oudolla tavalla vapauttava ja se antaa toivoa. Pääsimme jakamaan Janin kanssa nuo kukoistuksen hetket, ja tuon ohikiitävän onnenhuuman haluaa Janille suoda, sen verran vilpittömin mielin hän päästää meidät lähes pelottavan lähelle itseään.
Eikä elokuvan välittämässä onnellisuudessa ole sitä irvokasta falskiutta, mitä tämäntyyppisissä kuvauksissa normaalisti on; kun tuore isä itkeä tihrustaa rajatonta onnellisuuttaan, nuo ylisanat ovat aina pelkästään naurettavia, eivät koskaan mitään muuta. Reindeer Spottingissa ihmiselämä ei ole typerää onnellisuusteatteria, se on totta.
Reindeer Spotting ei ole siis elokuva huumeista, se on elokuva elämästä. Ehkä paras elokuva tuosta aiheesta, mitä tässä maassa on koskaan tehty. Se on elokuva, jonka jokainen dokumentaristi olisi halunnut tehdä, samalla ymmärtäen, ettei olisi kuitenkaan osannut. Se haastaa, viihdyttää ja auttaa ymmärtämään. Siksi se menestyy. Ja siksi se on niin vaarallinen.
8 kommenttia
Ti 27.04.2010 @ 19:08
"josta on kovin helppo pitää"
Itse pidin päähenkilöä kovin kovin epäpidettävänä ja siitä seurasi aivan erilainen tulkinta, kuin mitä kirjoitit Makuja monia.
Ke 28.04.2010 @ 22:31
Kuinkahan paljon elokuvan suosio johtuu yksinkertaisesta pikkuporvarillisesta tirkistelemisestä.
To 20.05.2010 @ 22:02
"...kun tuore isä itkeä tihrustaa rajatonta onnellisuuttaan, nuo ylisanat ovat aina pelkästään naurettavia, eivät koskaan mitään muuta. Reindeer Spottingissa ihmiselämä ei ole typerää onnellisuusteatteria, se on totta."
Kim Finnin blogiteksti on mukavasti kirjoitettu, mutta ytimeltään idioottimainen. Idea ei todellakaan kanna niin pitkälle kuin tuo järjetön huipennus tuossa yläpuolella. Siis lapsen syntymä on vähemmän elämää ja vähemmän onnea ja vähemmän kova juttu kuin keinotekoisessa ekstaattisessa huumehumalassa oleminen?
Elokuva sinänsä oli hyvä, mutta kirjoittajan tulkinta kärjistyksessään pahasti pielessä.
Oh, well.
Su 23.05.2010 @ 16:43
"...kun tuore isä itkeä tihrustaa rajatonta onnellisuuttaan, nuo ylisanat ovat aina pelkästään naurettavia, eivät koskaan mitään muuta. Reindeer Spottingissa ihmiselämä ei ole typerää onnellisuusteatteria, se on totta."
Kim Finnin blogiteksti on mukavasti kirjoitettu, mutta ytimeltään idioottimainen. Idea ei todellakaan kanna niin pitkälle kuin tuo järjetön huipennus tuossa yläpuolella. Siis lapsen syntymä on vähemmän elämää ja vähemmän onnea ja vähemmän kova juttu kuin keinotekoisessa ekstaattisessa huumehumalassa oleminen?
Elokuva sinänsä oli hyvä, mutta kirjoittajan tulkinta kärjistyksessään pahasti pielessä.
Oh, well.
Parahin Björkbacka,
Siinä missä Kim Finnin tulkinta osui nappiin, meni omasi kankkulan kaivoon. Voimme tutkia asiaa tieteen kannalta, jolloin voimme unohtaa vastenmieliset tunnetotuudet ja pysyä tosiasioissa.
Heroiini saa ihmisen dopamiinijärjestelmän hyrräämän formulakierroksilla, joka tuottaa kiistattomasti hyvää oloa, eipä sitä kai muuten olisi järkeä käyttää. Eli heroiinin tuottamasta hetkellisestä äärimmäisestä onnelisuustilasta on turha kiistellä.
Koska puhumme tuoreen isän ensikommenteista, lienee järkevää ottaa aivokemiallinen prosessi huomioon, kun tulkitesemme lapsen saaneen miehen "onnellisuus"kommentteja. Tieto lapsen syntymästä laskee miehen testosteroniarvot pohjamutiin ja juuri tuo aine on se mikä tekee miehestä miehen. Testosteroni on myös se ainesosa, joka vaikuttaa huumorintajuun ja kun sitä ei ole niin silloin ei ole hauskaa.
Lisätäkseni vielä toisen epämielyttävän totuuden tähän yhtälöön, mainitsen ajatushautomon Demos Helsingin tutkimuksen shokeeraavan tuloksen siitä, että lapsen syntyessä laskee ihmisen onnelisuustaso dramaattisesti ja pysyy siellä, kunnes viimeinen lapsi muuttaa pois kotoa. Inhottavalta se saattaa kuulostaa, mutta puolueeton tiede on kai se minkä mukaan mennään.
Naisille sen sijaan vastasyntynyt vauva tuottaa samankaltaisen kaltaisen dopamiinihyrräyksen kuin heroiini. Kaikki hauska loppuu kuitenkin aikanaan. Heroiinista tulee laskut ja niin tulee synnytyksestäkin, siitä kai nämä raskausmasennuksetkin kaikkinen lapsensurmineen pääasiallisesti johtuvat.
Björkbacka, tutki asioita lisää niin ehkä joskus tulet vielä olemaan oikeassa tai kokeile heroiinia niin ehkä voit vielä tuntea elämäsi aikana hetken onnea.
Parhain terveisin
Sun Äitis
Su 23.05.2010 @ 19:12
Hannu Björkbacka,
Lienee asiallista, että hieman selvennän tuon tahallisen provokatiivisen kappaleen tausta-ajatusta, kun se
tuntuu sinua loukanneen.
Vulgaarimaterialistina nimittäin katson, että lopulta onnellisuudessa on kyse aivokemioista (ja siten olen pitkälti samoilla linjoilla kirjoittaja "Sun Äitis" kanssa). Pelkistetysti onnellisuutta on se, että aivot tuottavat sopivissa määrin dopamiinia, serotoniinia, endorfiinia, oksitosiinia yms. mukavia mömmölöitä. Tästä näkökulmasta ei ole merkitystä, onko tuo tila keinotekoisesti aiheutettu, ja siten voidaankin perustellusti väittää, että esim. heroiini aiheuttaa onnellisuutta.
Miehelle tieto lapsen syntymästä ei mitenkään automaattisesti sitä aiheuta. Tosiasiassa se aiheuttaa pitkäaikaista onnellisuuskatoa mm. edellä jo mainitun testosteronitason romahtamisen vuoksi. Huumorintajuttomat ja passiiviset ihmiset ovat nimittäin harvoin kovin onnellisia. Myös tästä syystä herskan rykiminen ränniin voi siis hyvinkin olla onnellisuuden kannalta ”kovempi juttu” kuin lapsenpäästön seuraaminen lähietäisyydeltä.
Tiedämme, että raha tuo ainakin tiettyyn ansiotasoon asti onnea, mutta oikeastaan mitkään muut ulkoiset tapahtumat eivät automaattisesti sitä tee. Pääsääntöisesti kuitenkin voidaan sanoa, että ihminen on usein onnellinen silloin, kun hänellä on mielekästä tekemistä tai hän harrastaa seksiä. Väitänkin, että em. lapsentekohankkeessa ne todelliset onnenhetket sijoittuvatkin synnytystilanteen sijaan sinne projektin alkupäähän.
Koska meillä on kuitenkin pitkään ollut traditio siitä, että onnellisuuden mähkiminen kuuluu filosofeille
eikä tiedemiehille, onnellisuus on arkiajattelussa saanut moraalissävytteisiä piirteitä ja jopa
politikoitunut. Ts. meistä on aivan luontevaa ajatella, että lapsen syntymän äärellä isällä on jopa
velvollisuus olla onnellinen, koska kyse on niinkin ”pyhästä” asiasta kuin uuden elämän syntymästä. Tämä
siitäkin huolimatta, etteivät nämä ”onnelliset” miehet läheskään aina ole itse missään määrin edes
toivoneet tuon uuden elämän esiinputkahtamista. Ja silloinkin, jos syntynyt lapsi on esim.
poikkeuksellisen ruma tai vakavasti vammainen. Silti pitää itkeä onnesta, vaikkei itkettäisi ihan muista
syistä.
Aivan vastaavasti urheilijan kuuluu olla menestyksellisen kilpailun jälkeen onnellinen, vaikka oma puoliso
tai lapsi kuolisi parasta aikaa syöpään. Ja taiteilijan on velvollisuus olla onnellinen teoksensa
valmistuessa, vaikka tosiasiassa olo on useimmiten pikemminkin tyhjä ja epävarma. Väitänkin, että juuri
näiden järjettömien sosiaalisten velvoitteiden vuoksi kyselytutkimuksissa Suomessa 80 % ihmisistä kertoo
silkasta velvollisuudentunteesta ja häpeänpelosta olevansa onnellisia, vaikka itsemurha- ja
syrjäytymistilastoista sekä psyykelääkityksen käytön yleisyydestä voi päätellä, että aika moni valehtelee.
Ilmiöhän toimii myös toisinpäin ja esim. juuri huumeidenkäyttäjien tulee esittää aina loputtoman
onnetonta, vaikka eläisivät tosiasiassa elämänsä onnellisinta aikaa. Tästä hieno esimerkki oli jossain
Ylen valistusohjelmassa taannoin ”viihdekäyttäjänä” esiintynyt Pirjo tai Raili, joka oli kokeillut
muutaman kerran amfetamiinia, pitänyt kavereiden kanssa hauskaa, ei ollut jäänyt koukkuun ja välttynyt
ilmeisesti ns. kemiallisen masennuksenkin. Siitäkin huolimatta hän päätyi lopulta toimittajan tarpeeksi
jankutettua esittämään elämänsä sietämättömänä huumehelvettinä, josta hän halusi kipeästi eroon. Musertava
sosiaalinen paine ajoi puhumaan puppua.
Kaikkea tuota edellistä tarkoitan ”onnellisuusteatterilla”. Se on näkökulmastani falskia ja älyllisesti
epärehellistä. Mutta moni näistä oudoista traditioista tuntuu kovasti nauttivan ja niitä arvostavan. Eikä
siinä mitään. Siitä vaan. Kyllähän moni nauttii Jope Ruonansuun levyistäkin, mikä minä olen ketään
tuomitsemaan.
Ja jos tuosta et vielä tarpeeksi provosoitunut, niin toteanpa vielä senkin, että tässä katastrofaalisen
ylikansoitetussa maailmassa heroiinin luukuttaminen on jopa moraalisesti paljon kannatettavampaa kuin
uuden ihmiselämän tuottaminen. Myös tästä näkökulmasta heroiini on siis "kovempi juttu" kuin holtiton synnyttely.
Ti 15.06.2010 @ 10:03
"...kun tuore isä itkeä tihrustaa rajatonta onnellisuuttaan, nuo ylisanat ovat aina pelkästään naurettavia, eivät koskaan mitään muuta. Reindeer Spottingissa ihmiselämä ei ole typerää onnellisuusteatteria, se on totta."
Kim Finnin blogiteksti on mukavasti kirjoitettu, mutta ytimeltään idioottimainen. Idea ei todellakaan kanna niin pitkälle kuin tuo järjetön huipennus tuossa yläpuolella. Siis lapsen syntymä on vähemmän elämää ja vähemmän onnea ja vähemmän kova juttu kuin keinotekoisessa ekstaattisessa huumehumalassa oleminen?
Elokuva sinänsä oli hyvä, mutta kirjoittajan tulkinta kärjistyksessään pahasti pielessä.
Oh, well.
Parahin Björkbacka,
Siinä missä Kim Finnin tulkinta osui nappiin, meni omasi kankkulan kaivoon. Voimme tutkia asiaa tieteen kannalta, jolloin voimme unohtaa vastenmieliset tunnetotuudet ja pysyä tosiasioissa.
Heroiini saa ihmisen dopamiinijärjestelmän hyrräämän formulakierroksilla, joka tuottaa kiistattomasti hyvää oloa, eipä sitä kai muuten olisi järkeä käyttää. Eli heroiinin tuottamasta hetkellisestä äärimmäisestä onnelisuustilasta on turha kiistellä.
Koska puhumme tuoreen isän ensikommenteista, lienee järkevää ottaa aivokemiallinen prosessi huomioon, kun tulkitesemme lapsen saaneen miehen "onnellisuus"kommentteja. Tieto lapsen syntymästä laskee miehen testosteroniarvot pohjamutiin ja juuri tuo aine on se mikä tekee miehestä miehen. Testosteroni on myös se ainesosa, joka vaikuttaa huumorintajuun ja kun sitä ei ole niin silloin ei ole hauskaa.
Lisätäkseni vielä toisen epämielyttävän totuuden tähän yhtälöön, mainitsen ajatushautomon Demos Helsingin tutkimuksen shokeeraavan tuloksen siitä, että lapsen syntyessä laskee ihmisen onnelisuustaso dramaattisesti ja pysyy siellä, kunnes viimeinen lapsi muuttaa pois kotoa. Inhottavalta se saattaa kuulostaa, mutta puolueeton tiede on kai se minkä mukaan mennään.
Naisille sen sijaan vastasyntynyt vauva tuottaa samankaltaisen kaltaisen dopamiinihyrräyksen kuin heroiini. Kaikki hauska loppuu kuitenkin aikanaan. Heroiinista tulee laskut ja niin tulee synnytyksestäkin, siitä kai nämä raskausmasennuksetkin kaikkinen lapsensurmineen pääasiallisesti johtuvat.
Björkbacka, tutki asioita lisää niin ehkä joskus tulet vielä olemaan oikeassa tai kokeile heroiinia niin ehkä voit vielä tuntea elämäsi aikana hetken onnea.
Parhain terveisin
Sun Äitis
Ti 15.06.2010 @ 10:12
Kiitos kommentistasi. Mutta uskotko tosiaan tutkimuksiin, joilla voidaan muka pitävästi seurata ihmisen "onnellisuustasoa"? Montaakohan ihmistä on pystytty seuraamaan lapsen syntymästä kodista lähtöön? Ja eikö mikään muu vaikuta ihmisen "onnellisuustasoon" kuin se lapsi?
Olen ihan vakuuttunut siitä, että joku voi olla onnellisessa tasossa lyhyen elämänsä vaikka heroiiniputkessa, mutta luulisin, että useimpien ihmisten mielestä elämän onnellisuus tarkoittaa muuta kuin tämän tyyppisiä lisäaineita.
Toivottavasti kirjoittaja tutkii elämää vielä jonkin aikaa, jotta ymmärtää, että asiallisessa keskustelussa käytetään omaa nimeä, jos siihen on kanttia. Mutta ehkä jokin hävettää, tai "onnellisuustaso" ei ole juuri nyt korkealla?
Minun äitini on kuollut.
Ti 15.06.2010 @ 10:30
Hei vaan vielä.
Tämäkään litaniasi ei vakuuttanut. En oikein ymmärtänyt taiteilija/epävarmuus -vertaustakaan.
Luulisin, että ihmiset, jotka eivät ole lapsistaan onnellisia, eivät vain pidä lapsista, eivätkä tarvitse niitä "onnelliseen elämäänsä". Voi myös olla, että he ovat itsekkäitä ihmisiä muutenkin.
Itse olen ollut lapsistani onnellinen. He ovat parasta, mitä olen saanut aikaan. Eikä tämä tarkoita sitä, että minun pitäisi vetää mitään onnellisuusteatteria, että joka minuutti lasten kanssa on onnellinen. Mutta ihminen on reflektoiva eläin, jolle ajattelu, mielikuvitus ja järjen käyttö ovat eräitä avaimia onnellisuuteen.
Minut tekee onnelliseksi, esimerkiksi vanha ajatus siitä, että "mieluummin kärsivä Sokrates kuin tyydytetty sika". Huumeidenvetämisen hienous on minusta verrattavissa lähinnä epätoivoon. Mitenkähän se sopii onnellisuuden määrittelyyn.
Mutta lopetan keskustelun tähän. Olemme näissä ajatuksissamme yhtä kaukana toisistamme varmasti kuin siinä, minkälaisesta taiteesta tulee tyhjä olo, ja minkälaisesta onnellinen.
En tiedä, oletko ollut tekemisissä Riot On! -dokkarin kanssa. Otan sen kuitenkin esimerkiksi, koska elokuvaa parhaiten tunnen. Riot On!'in tapainen teos sopisi vulgaarimaterialistin makuun. Itse pidän kyllä enemmän Miesten vuoron, Kansakunnan olohuoneen tai vaikka Reindeerspottingin tapaisesta taiteesta, jossa on tunnetta mukana, joissa välitetään muistakin kuin vain itsestään - mielestäni onnen edellytys, sanoi Sartre mitä sanoi. Ja jos näistä dokkareista naiveinta etsitään, niin minulla on kyllä veikkaus senkin suhteen.
Toivotan onnellisuutta valitsemallasi tiellä - ja hyvää kesää!
