Berliinin tuliaiset eli Kaikki mitä olet aina halunnut tietää rock-elokuvista
Lupailtu Berlinale-katsaus nostaa vihdoin päätään muiden kiireiden jaloista! Lyhyen viisipäiväisen visiitin saldo oli lopulta mukiinmenevät kahdeksan elokuvaa, joista vain kolme varsinaisia dokkareita, mutta onneksi nähdyissä hyvien elokuvien prosenttiosuus oli yllättävän kova. Niin kummalliselta kuin se kovan luokan dokkaristista saattaa kuulostaakin, paras Berlinalessa näkemäni elokuva oli tällä kertaa The Doors -yhtyeestä kertova When You're Strange.
Kummallista se on minusta itsestänikin. Elokuvafestareilla olen oppinut vihaamaan ja pelkäämään musiikkidokkareita. Niiden käsikirjoitus on aina sama. Ensin veteraanimuusikko selittää käheällä äänellä, kuinka tämänkin kevyen musiikin lajin juuret löytyvät bluesista. Ikonisen rock-laulajan henkiseksi edeltäjäksi paljastuu Elvis Presley (edusti tämä sitten mitä genreä tahansa). Jotta julisteeseen ja DVD-julkaisun kanteen saadaan näyttävä artistilista, muutama juuri nyt pinnalla oleva nuori stara kertoo levy-yhtiön tiloissa kuvatuissa haastatteluissa olevansa yhteen fani. Ikääntynyt alakulttuurilegenda ja aiheesta kirjan kirjoittanut tutkija vakuuttavat bändin olleen oman genrensä edelläkävijä. Bändin elämänkaaressa päästään kohtaan, jossa muusikot sortuvat huumeisiin tai alkoholiin tai joutuvat vankilaan ja selviytyvät koettemuksistaan mutta menettävät samalla kipinän luomisvoimastaan. U2:n Bono kertoo olevansa yhteen fani. Nähdään koskettavaa arkistomateriaalia yhtyeen ennenaikaisesti menehtyneen jäsenen viimeisistä vaiheista pianomusiikilla säestettynä. Elokuva päättyy toiveikkaassa hengessä kaikkien haastateltavien vakuuttaessa, että hyvä musiikki elää ikuisesti.
When You're Strange ei ehkä kumoa kaikkia rock-dokkarin kliseitä, mutta kiitettävän monta kuitenkin, tärkeimpänä rakenteen. Elokuvassa ei ole ainuttakaan haastattelua tai puhuvaa päätä. Se koostuu kokonaisuudessaan arkistomateriaalista, josta suurin osa on ennenjulkaisematonta. Elokuvan aiheeksi on rajattu yhtyeen lyhyt elinkaari sen synnystä Jim Morrisonin kuolemaan. Tyylikäs arkistomateriaalien käyttö kytkee tarinan Yhdysvaltain lähihistoriaan. Tutut arkistokuvat saadaan näyttämään taas tuoreilta huolellisesti tehdyillä äänitöillä: pieniä nyansseja korostetaan, kokonaisuus on saumaton. Yhtyeen tarinaa kuljettavat eteenpäin otteet Jim Morrisonin itse elokuvakoulukavereidensa kanssa tekemästä lyhyestä draamaelokuvasta, jossa hän itse näyttelee pääosaa. Ohjaaja Tom DiCillo leikkaa aavikolla yksin amerikanraudalla kaahaavan, parrakkaan Morrisonin nerokkaasti ristiin muun materiaalin kanssa hyytäväksi allegoriaksi tämän omalle elämälle.
Näytöksessä vieraillut Tom DiCillo kertoi elokuvan herättäneen erikoisia reaktioita Sundancessa: osa yleisöstä oli lähtenyt närkästyneenä kävelemään kesken näytöksen, koska luuli katselevansa fiktiota, näyttelijää esittämässä Jim Morrisonia. Morrisonin oppilastyö-elokuva First Love on niin harvinainen ja tuntematon, ettei yleisö uskonut sen olevan aito. Elokuvan alkuun liitettiin Berliiniä varten planssi huomauttamaan, ettei siinä ole käytetty näyttelijöitä. Ilmeisesti olemme niin ehdollistuneet musiikkidokumentin tutulle käsikirjoitukselle, että uudenlaiset kerrontavalinnat törmäävät kiviseinään. Monet internetistä löytyvät arvostelut When You're Strangesta pahoittelevatkin juuri puhuvien päiden puutetta (!) ja toteavat, ettei elokuva kerro aiheesta mitään uutta. Kovin tuoreita paljastuksia näistä moneen kertaan kronikoiduista tapahtumista tuskin enää löytyykään. When You're Strangen avut ovat toisaalla, elokuvallisuudessa ja kyvyssä taikoa arkistomateriaalista tuore ja koskettava kokonaisuus.
Muita Berlinalen tuliaisiani ovat vapaakauppa-kriittiset The Shock Doctorine ja Yes Men Fix The World,
joiden sankareilla on sama arkkivihollinen: Milton Friedman. The Shock Doctorine kuvittaa Naomi Kleinin samannimisen kirjan (suom. Tuhokapitalismin nousu, WSOY 2008) pääpointit arkistokuvin ja haastatteluin. Elokuvan takana on Iso-Britannian tuotteliain elokuvaohjaaja Michael Winterbottom, apunaan Mat Whitecross. Naomi Klein esiintyy elokuvassa luennoitsijana ja haastattelijana. Elokuvan loppukohtauksessa luentosalillinen opiskelijoita aplodeeraa hänelle seisten. Klein on eittämättä fiksu nainen, mutta henkilöpalvonnan merkit olisi voinut jättää elokuvasta pois. Yes Men Fix the World on jees-miesten itse tuottama sujuva ja hauska dokkari kulttuurihäirinnästä. Elokuva on juuri sitä mitä siltä voi odottaa ja se toimii kuin häkä. Jees-miehet vierailivat näytöksen jälkeen salissa pallonmuotoisiin "selviytymispukuihin" pukeutuneina. "Has anyone ever sued you?", joku yleisöstä kysyi. "Nope," kuului vastaus. Jatkokysymys: "Do you think someone will?" Vastaus: "Nope." Velmuja kavereita.
Lisäksi kävin katsomassa Michael Glawoggerin uuden draaman Kill Daddy Good Night, joka oli pettymys: elokuva näytti jo nyt vanhentuneelta eikä kertonut oikein mistään. Sen sijaan näin toisen hyvän draaman, venäläisistä uusnatseista kertovan elokuvan Russia 88, jossa oli kiinnostavia dokumentaarisia elementtejä, mutta siitä hieman lisää myöhemmin.
