Kylähullu Bitar

Jean Bitar on hiukan hullu. Hän voi soittaa vain kysyäkseen mitä ”veljelle”kuuluu. Sotungin kylähulluissa hän on menossa oikeastaan osaamisensa peruskysymyksiin.

Libanonilaissyntyinen, Moskovassa opiskellut, jo pitkään Suomessa asunut Jean Bitar on tavoittanut suomalaisten mielen ja sydämen elämänilollaan ja lämpimillä elokuvillaan.

Sundin elämä, Katrin ensimmäinen rakkaus ja monet muut elokuvat – useimmita tehtynä Dokumenttiprojektille – ovat saaneet oikeastaan käsittämättömän hyvän vastaanoton yleisöltä.

Henkilökohtaisesti olen useasti kokenut hyvän ystäväni Jeanin elokuvat suttuisiksi, dramaturgisesti ontuviksi ja kuvauksellisesti diletanteiksi. ( Joo joo Jean, jos luet niin tiedät, että et suutu, niinhän olen rähissyt monta kertaa ystävyydellä aikaisemminkin.)

Viimeiset Jeanin elokuvat on kuvattu hyvin lähellä hänen omaa asuinpaikkaansa Vantaan Hakunilassa ( Vantaa onkin palkinnut Jeanin kai useamman kertaan). Ja jeani strategia on ollut, että hän kuvaa kymmeniä tunteja nenenkuin edes vakavasti lähestyy rahoittajaa.

Ja nyt. Täytyy tunnsutaa, että aivan asuinpaikkansa vieressä kuvattu, Sotungin kylän kylähulluista kertovan materiaalin ensimmäinen kuva oli yksi mieleenpainuvimmista, mitä olen nähnyt suomalaisissa dokumenttielokuvissa.

Nopeasti leikatun sotkuisen kohtauksen sijasta keskellä maaliaismaisemaa, kaukana pellolla, nuori tyttö soitti suurta käyrätorvea pitkässä, pitkässä kuvassa.

Ja muutenkiin Sotungin kylähulluista kertovassa materiaalissa oli paikoittain sellaista kuvauksellista ”hulluutta”, että lähes koin katsovani 62-vuotiaan elokuvantekijän uudelleensyntymistä. Jeanin osalta hulluus tarkoittaa selkeyttä ja rauhaa, ehkä outoa asiaa libanonilaiselle, mutta niin tuttua suomalaiselle.

Ps. Kylähullut tuntuvat paljon inhimmillisemmiltäm lämpimämmiltä ja terveellisemmiltä kuin tavalliset terveet suomalaiset.