Madonna ja dokumentit. Iikka Vehkalahti 05.02.09
Dokumenttielokuvalla ei rikastu. Ei tuottaja eikä ohjaaja. Oikeastaan on säälittävää kuinka pienellä rahalla Suomessakin tehdään maailmaan kärkeen edennyttä taiteenalaa. Parilla hyvällä nakkikioskilla taitaa olla suurempi liikevaihto kuin dokumenttielokuvan tuella.
Vaimoni ei ole koskaan fanittanut ketään. Koko fani-ilmiö on hänelle, kuten minullekin, ollut outo, kunnes Obama tuli peliin. Luettuaan Obaman elämänkerran hänestä tuli Obama-fani. Ja kieltämättä, en voinut olla ihailematta lukeissani tänä aamuna Helsingin Sanomista, kuinka USA:n uusi johtaja oli määrännyt bonuskaton valtion tukea saavien pankkien johtajille.
Koska jotain pimeää on siinä, että Wall Streetin pomot olivat viime vuonna saaneet 18,4 miljardin dollarin bonukset juuri kun finanssialaa on pelastettu veronmaksajien rahoilla.
Ympärille katsoessani on minusta koko ajan tuntunut, että asiat ovat jakaantunut maailmassa jotenkin väärin ja että tämä kummallisuus on hyväksytty jonkinlaisena itsestäänselvyytenä.
Tarkoitan esimerkiksi: miten maailman kymmenestä rikkaimmasta ihmisestä neljä voi olla Intiasta, kun maassa noin 800 miljoonaa ihmistä elää dollarilla päivässä.
Tai miten meille voidaan tuoda toiselta puolelta maailmaa tuoretta tonnikalafilettä myytäväksi paikalliseen K-kauppaan samaan aikaan, kun maailman kalakannan arvioidaan menehtyvän nykyisellä ryöstökalastuksella vuoteen 2020 mennessä.
Tai miten maailman kärkitasoon kuuluvat suomalaiset dokumenttielokuvan tekijät joutuvat kirjoittamaan maamme historiaa elokuvaksi mitättömillä taloudellisilla korvauksilla. Keskimäärin hyvän dokumenttielokuvan tekemiseen menee pari vuotta ja kotimaisen rahoituksen budjetit liikkuvat 50 000 -150 000 euron välillä. Siitä voi jokainen laskea paljonko jää ohjaajalle: 10-30 000 euroa.
Samaan aikaan, on hienoa että maahamme vihdoinkin saapuu Madonna.Yksi show ja suomalaiset sijoittavat pääsylippuihin 8 miljoonaa euroa, josta suurin osa valuu Suomesta pois.
Suomalaiset dokumenttielokuvat ovat tähän asti onnistuneet keräämään tarvittavan lisärahoituksen ulkomailta. Honkasalon Melancholian 3 huoneessa Dokumenttiprojektin osuus taisi olla hiukan yli 10 % kokonaisbudjetista. Eikä John Websterin Katastrofin aineksia tai Halosen Pyhän kirjan varjoakaan olisi tehty ilman merkittävään kansainvälistä rahoitusta.
Mutta kansainvälisen rahoitusmahdollisuuksien kiristyessä ei tulevaisuus näytä välttämättä valoisalta. Jollei Suomesta löydy tahtoa investoida madonna-konserttien lisäksi oman maan parhaisiin tekijöihin.
Yes Men Fix the World dokumentissa on hyvä rinnastus siihen, miten
helposti pidämme epäoikeudenmukaisuutta luonnollisena, aivan kuten Jonestownin kultin jäsenet eivät nähneet mitään kummallsita siitä, että surmasivat itsensä ja toisensa. Kultin sisällä olevat eivät näe kultissa mitään ihmeellistä.
Mekään emme näemitään ihmeellistä siinä, mihin me kuluttajat, yritykset ja yhteiskunta käytämme rahamme ja voimavaramme.
ps. Olen kyllä käynyt Madonnan konsertissa. Viisitoista vuotta sitten Kööpenhaminassa, ilmaisella lipulla. Oli hyvä. Olisinko maksanut 100 euroa? En.
2 kommenttia
To 05.02.2009 @ 11:54
Kultin sisällä olevat eivät näe kultissa mitään ihmeellistä tai outoa.
Miten hyvin se sopiikaan kotimaisen elokuvan rahoituskulttiin. Elokuvasäätiön piirissä olevat eivät näe mitään ihmeellistä ja outoa siinä että yhtä tekijää syyllistetään neljättä vuotta rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt, eikä kukaan kultin piirissä tee elettäkään puuttuakseen siihen kun yhtä tekijää leimataan jonkin sortin rikolliseksi, joka muka uhkailemalla yrittää hankkia taloudellista hyötyä - ennen kuin kaupasta on edes sovittu - kun todellisuudessa häntä ei päästetty edes esittelemään koko teosta, ja kun hän siihen pyrki, että pääsisi edes puheille ja näyttämään mitä on tehty, saatu aikaan, miten varoja on käytetty, hän löysi itsensä käräjiltä syytettynä rikoksesta, josta hän ei tiedä mitään.
Eikä kukaan tehnyt mitään vaikka kaikki näkivät mistä oli kyse, yhden tuotantoneuvojan henkilökohtaisista motiiveista. Asioitten annettiin vain mennä kuten ne menivät, ja päinvastoin, mentiin mukaan siihen mitä yksi kultin jäsen toivoi kultin ulkopuoliselle tekijälle tapahtuvan, että hänet tuomittaisiin oikeudessa, jolloin olisi ikään kuin perusteltu syy syrjiä ja torjua hänen pyrkimyksiä.
Se on kulttielämää parhaimmillaan, eikä tarvitse mennä Texasiin vaan riittää kun menee Katajanokalle, Jussi raatiin, kotimaisen elokuvan
rahoituskuvioihin. Anteekspyyntöä ei ole vielä kuulunut. Siitä se lähtee. Röyhkeän aggression, vääryyden ja väärin teon korjaaminen.
Katajanokka on ajanut itsensä umpikujaan, josta se selviää vain saattamalla sen teoksen valmiiksi, jonka aloittamistakin se oli lykkimässä liikkeelle - tosin vastentahtoisesti, sillä ilman komplikaatioita Joki on kohtalon kehto tuotanto ei alkanut. Väkisin se piti vääntää.
Ei ihme, että jatkokaan ei sujunut suotuisasti - muuten kuin peräpohjolan jokivarressa, missä kameraan tarttui sellaista käsityskykyä koettelevaa, elämisen ytimiin menevää draamaa, josta paraskin käsikirjoittaja voi vain nähdä märkäunia.
Kulttia! Tosiaan. Kultti on itselleen sokea. Se pitää järkevänä sitä, mikä on järjetöntä.
Ilkka Ilkare
