Tarinan alkujuurilla

Tuota väitettä en kyllä purematta niele. Se kertoo aika kaavamaisesta tavasta ajatella tarinan kertomista. Uskon enemmän siihen, että jokainen uusi tarina hakee myös oman uuden tapansa tulla kerrotuksi.

Olisi aika masentavaa, jos tuhanteen vuoteen ei todella olisi keksitty mitään uutta. Runous hakee jatkuvasti uusia muotoja ilmaista inhimillistä kokemusta. Elokuva on runoutta, proosaa, musiikkia, teatteria, kamerataidetta.

Dramaturgi Katri Manninen vakuutti, että jokaisessa hyvässä tarinassa on aristotelisen draaman kaava. Onko niin, en tiedä, en silti usko että olisi olemassa jokin yksi ainoa tuhatvuotinen tapa kertoa tarina.

Jos olisi kuten Howard väittää, ei meillä olisi Picassoakaan, juna porhaltaisi yhä asemalle, kamera ei liikkuisi, lähikuvaa ei olisi keksitty, äänielokuva olisi jäänyt tulematta, Hustonin dokkari armeijan mielisairaalasta olisi jäänyt tekemättä, Sergio Leone ei olisi tehnyt länkkäreitään eikä Aki Kaurismäki olisi keksinyt omalaatuista kerrontaansa, joka ihastutti asiantuntijoita mutta oudoksutti tavallista kansalaista.

Tunnustaudun uuden etsijäksi, joka Howardin mukaan on siis tuomittu ikuiseksi epäonnistujaksi.

Epäonnistuminen on joskus ollut lähellä, mutta niin ei ole vielä kertaakaan käynyt. Riskin otto on ollut joskus huimaa. Kun yltiöpäisesti ryhdyin ekaan hommaan, en osannut edes ladata filmiä kameraan, mutta onneksi matkassa oli Henrik.

Elokuva on nuori taide- ja ilmaisumuoto, vasta reilut satavuotias. Juuri tällä hetkellä elokuva käy lävitse hurjaa kehitysprosessia rinnakkaisten peli- netti- ja esitysvälineiden vaikutuksesta. Ne vaikuttavat myös tarinan kertomiseen.

Elokuvailmaisu on kehittynyt koko ajan yhdessä yleisön kehittymisen kanssa.

Ei riitä, että on tarina, pitää olla myös tarinan kertoja. Tarinateltta havainnollistaa ongelman. Kun kertoja osaa asiansa ja kykenee välittämään oman elämyksensä, se toimii, mutta jotkut näkemäni jutut eivät olleet yleisönosastokirjoitusta kummempia. Kävi sääliksi pikkupoikaa, jonka jukurapäinen isä toi näytille valittaen koulukiusaamista. Se tuskin helpotti pojan elämää.

Passiivinen kamera ja kameran käyttäjä. Siinä ollaan todella elokuvailmaisun alkukodossa. Kameran käyttäjä ei tarkista, hän ei tutki, hän ei leikkaa eikä luo yhtyeyksiä, hän ei konstruoi tarinaa; hän vain näyttää sen mitä kameran eteen on tullut. Onko se tarinan kertomista?

Oli sitten kyse kirjallisuudesta tai elokuvasta, vain joillakin on kyky kertoa asiansa niin että se on kertomisen arvoinen. Kadehdin kirjailijoita. Heillä ei ole rasitteena elokuvailmaisun vaatimaa tekniikkaa ja niitä taloudellisia vaatimuksia, joita elokuvan tekeminen edellyttää - eikä sitä sosiaalista kontrolia, joka varojen käyttöön liittyy.

Hätätilassa kirjailija kirjoittaa vaikka vessapaperille. Minäkin kuvaisin vaikka vessapaperille, jos se olisi mahdollista.

Korttikamerat mahdollistavat jo sen, että ei tarvita filmiä eikä nauhaa ollenkaan. Teattereissa tarvitaan vielä filmiä, mutta sekin tulee muuttumaan.

Elokuva on erityisen vaikea ilmaisumuoto. Se vaikuttaa helpolta, se vaikuttaa vahvasti, siksi se houkuttaa. Mutta tarinan kertomiseen tarvitaan muutakin kuin ulkoa opittuja kaavoja, joita Howardin tapaiset ns. käsikirjoitusekspertit kauppaavat. Howard taitaa vain myydä käsikirjoituskurssejaan, jotka ovat unelmien markkinoilla kuumaa kauppatavaraa.

Olen itsekin osallistunut yhdelle käsikirjoituskurssille, enkä tullut yhtään paremmaksi elokuvan tekijäksi. Sain ainoastaan vahvistusta siihen, että minulla on jotain hajua siitä miten elokuvailmaisu toimii.

Kurssi oli hyvä, mutta kun kurssin vetäjä näytti päätteeksi oman elokuvansa, siinä ei ollut ollenkaan niitä elementtejä, joita hän niin kiehtovasti analysoi Kurosawan ja Formanin elokuvista. Tarvittiin siis jotain aivan erityiskykyä kuin vain dramaturgisen kaavan ymmärtäminen.

Elokuvailmaisu on paljon enemmän kuin vain käsikirjoituksessa olevia sanoja, lauseita, kirjoitettuja kohtauksia, niiden järjestystä. Itse asiassa, olen sitä mieltä että dramaturgien kaavamainen tapa ajatella elokuvakäsikirjoitusta on vain latistanut elokuvailmaisua. Se näkyy, joka toisessa julkisin varoin tuotetussa teoksessa.

Elokuva vetoaa kaikkiin aisteihin. Jopa hajuun, koska katsoja assosioi omiin hajukokemuksiinsa. Paskan tai paistuvan aterian ei tarvitse tuoksua teatterissa. Katsoja kokee tuoksut omassa tietoisuudessaan.

Tarina oli ennen kaavoja. Kaikki dramaturgiset kaavat on vedetty kerrotuista tarinoista, valmiista teoksista. Hyvässä tarinassa on itsessään kaikki dramaturgisen kaavan ainekset. Minusta on pikemminkin tuhat tapaa kertoa tarina, kuin että olisi vain yksi tarinan kertomisen tuhatvuotinen tapa.