Pauli Pentti ja Alpo Rusi. Iikka Vehkalahti.08.09.08
Mielenkiintoinen tapaaminen Pauli Pentin kanssa ja aivan keskeisiä kysymyksiä dokumenttielokuvan tekemisestä tänään lähtökohtana Alpo Rusi.
Pauli Pentti on tuottajana Pekka Lehdon elokuvahankkeessa Alpo Rusin tapauksesta.Vai Alpo Rusista ? vai Suomesta silloin ? vai tapahtumien kulus-
ta ? vai tästä päivästä ? Subjektiivisesti ? Objektiivisesti ? Pienesti ? Suuresti ? Millä aikajanalla ? Missä preesensissä ?
Jne.. kysymyksiä, joita myös tuottaja ja rahoittaja käyvät lävitse elokuvasta, vaikka loppujen lopuksi ohjaaja ja tapahtumien kulku määräävätkin lopputuloksen.
Kuten: kuinka tärkeätä onkaan määritellä elokuvan preesens. Missä aikajanassa elokuvan todellisuus tapahtuu (vaikka suurin osa elokuvasta tapahtuisi toisessa ajassa). Kuinka olennaista on, missä kohtaa junamatkaa matkustaja ( katsoja) astuu sisään junaan , jonka sisällä voi tapahtua
mitä tahansa: ihmisen mieli antaa siihen mahdollisuuden.
Kuten: aikoinaan, aika kauan sitten- ja vieläkin – dokumenttielokuva pyrki kertomaan miten asiat ovat, dokumenttielokuva oli statement. Miksi ? Koska kuviteltiin, että ”totuus” tai ” oikea näkemys” olivat olemassa ja dokumentilla pyrittiin välittämään katsojille tämä oikea tieto ja saamaan katsoja
uskomaan siihen.
Kun tänään tiedämme, että ”Totuutta” ei ole, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseenkin pyrkivän dokumenttielokuvan rooli on enemmänkin esittää kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Luoda kysymyksiä katsojan omassa mielessä siten että katsoja pyrkii etsimään myös niihin vastauksia.
Katsoja tulee tällöin osaksi elokuvan luomisprosessia, elokuva muuttuu omaksi ja tällöin myös paljon todellisemmaksi kuin valmiiksi pureskeltu dokumentti.
1 kommentti
La 25.10.2008 @ 00:23
"Kuten: aikoinaan, aika kauan sitten- ja vieläkin – dokumenttielokuva pyrki kertomaan miten asiat ovat, dokumenttielokuva oli statement. Miksi ? Koska kuviteltiin, että ”totuus” tai ” oikea näkemys” olivat olemassa ja dokumentilla pyrittiin välittämään katsojille tämä oikea tieto ja saamaan katsoja
uskomaan siihen.
Kun tänään tiedämme, että ”Totuutta” ei ole, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseenkin pyrkivän dokumenttielokuvan rooli on enemmänkin esittää kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Luoda kysymyksiä katsojan omassa mielessä siten että katsoja pyrkii etsimään myös niihin vastauksia.
Katsoja tulee tällöin osaksi elokuvan luomisprosessia, elokuva muuttuu omaksi ja tällöin myös paljon todellisemmaksi kuin valmiiksi pureskeltu dokumentti."
Tämä Iikka Vehkalahden tekstinpätkä blogissa 8.9.08 pisti miettimään tätä ikuisuuskysymystä dokumentin totuudellisuudesta. Oma kokemukseni kentällä rajoittuu kymmenen vuoden harjoitteluun learning by doing metodilla useiden yhä työnalla olevien projektien parissa. Kovinta oppia tästä totuusteemasta sain kolmivuotisessa urakkassa tehdessämme dokumenttia Viimeinen joiku Saamenmaan metsissä? ( http://elonmerkki.net)
Uskallan kuitenkin väittää, että ainakin ajatus puolueettomasta, neutraalista dokumentin tekijästä on petosta tai itsepetosta. Jokaikinen sekunti elokuvaa on ladattu merkityksillä, kuvakulmista, leikkauksista, äänenkäsittelystä jne lähtien. Sikäli kuin tekijä itse on tietoinen näistä merkityksistä hän hallitsee melkolailla täysin tämän pelin. Sikäli kuin tekijällä on joku ajatus, analyysi, viesti, syvempi syy tehdä dokumentti hän kuljettaa ja ohjaa katsojaa tämän missionsa ehdoilla.
Ymmärrän Iikan näkökannan siitä että yhteiskunnalliseen vaikuttamiseenkin pyrkivän dokumentin rooli voi olla enemmänkin esittää kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Mutta rehellisyyden nimissä on tiedostettava tämä elokuvantekijän valta sekunnista toiseen työssä.
Toisaalta mitä pahaa on siinä, jos tekijä sanoo viestinsä, totuutensa suoraan ja voimallisesti.
Jos asetetaan ideaaliksi, hyvän yhteiskunnallisen dokumentin kriteeriksi nämä Iikan esittämät näkemykset, rajataan kyllä paljon kerronnan mahdollisuuksia pois dokumenttien maailmasta.
Luulen kyllä että Iikkakaan ei aivan tätä tarkoittanut mutta sallittakoon provosoituminen...
Olen viimeisen vuoden aikana saanut tilaisuuden katsoa osallistuvia dokumenttielokuvia filmifestivaaleilla eri puolilla maailmaa ja mieleenpainuvimmat työt ovat kyllä olleet niitä, joissa tekijät eivät ole jättäneet vastuuta katsojalle vaan ovat kantaneet sen itse alusta loppuun. Töitä joita on tehty pitkään ja hartaasti, tarinoita jotka on ollut pakko tehdä.
On ollut virkistävää nähdä dokumentteja joiden tekijät eivät ole piilotelleet omia johtopäätöksiään vaan olleet väitteissään avoimia ja suoria.
Haastattelin Santa Fessä Oil on ice- dokumentin tekijää aktivismin ja dokumentarismin välisestä suhteesta ja hänelle asia ei ollut ongelma: Dokumentti on loistava väline maailman muuttamisessa.
Jos ei ole olemassa tätä halua, miksi edes ryhtyä koko dokumentin tekemisen puuhaan.
Ulkomaiden filkkareilla on tuntunut hyvältä se, että olen voinut rehellisesti esittäytyä aktivistiksi ja dokumentaristiksi. Toisin kuin Suomessa tätä kombinaatiota ei ole koettu kyseenalaisena vaan päinvastoin. Yhteiskunnallisen osallistumisen tausta on koettu vahvuutena joka antaa uskottavuutta myös dokumentillemme.
Yksikään dokumentti ei voi kertoa asiastaan koko totuutta mutta olennaista on tekijän rehellisyys.
Millä perusteella tarinaan on valittu se mikä siihen on valittu ja miksi tarina on kerrottu niin kuin se on kerrottu? Ja mitkä asiat ja millä perusteella on rajattu ulos?
Rehellisyyden mittari ei ole tekijän poliittis-yhteiskunnallisessa taustassa vaan siinä pystyykö seisomaan työnsä takana kaikilla foorumeilla, minkä tahansa yleisön edessä.
Hannu Hyvönen
dokumentaristi ja aktivisti
Kelan tuella
