DocPointin suomalaisista. Iikka Vehkalahti 20.01.09
DocPoint alkaa tänään ja ohjelmistossa on moni elokuvia, joihin Dokumenttiprojekti on tavalla tai toisella sekaantunut. Mielenkiintoista, mutta syvän yksittäisen merkin minuun on jättänyt dokumentti, josta on puhuttu hyvin vähän: Kirsi Mattilan Niki ja Nikin veli.
Työni on sellainen, että elokuvien valmistuessa meikäläinen tulee ja katselee raakaleikattua versiota ja esittää mielipiteensä sekä näkemyksensä usein sekä suullisesti että kirjallisesti. Ja sitten taas jonkun ajan kuluttua katsotaan uutta versiota ja sama toistuu. Niin monta kertaa että kaikki ovat tyytyväisiä tai koen, että olen yhtä sokea elokuvalle kuin tekijätkin, ei pysty enää näkemään elokuvaa tuorein silmin.
Niinpä olen usein nähnyt elokuvan niin monta kertaa raakaleikattuna, että katson lopullisen, miksatun ja värimääritetyn elokuvan vasta festivaalilla tai televisiossa ( vaikka useimmiten jo nukun Dokumenttiprojektin lähetysaikaan).
Niinpä seuraavatkin kommenttini perustuvat niihin muistoihin, joita eri versioiden katsominen minuun on jättänyt.
Näin ollen en tarkoita että Dokumenttiprojektin DocPointelokuvista Niki ja Nikin veli olisi paras ja tärkein. Jukka Kärkkäisen Kansakunnan olohuone on ehdottomasti omaperäisyydessään, askeettisuudessaan ja omalaatuisessa inhimillisyydessään avauselokuvan arvoinen. En ole varma toimiiko se koko ajan, mutta uskon että Bio Rexissa on tänään ainutlaatuisen kokemuksen tunnelma.
Annika Grofin Liikkumavara on minusta hyvin , hyvin tärkeä dokumenttielokuva poliittisesta päätöksenteostamme, kansanedustajien työstä, eduskunnan asemasta, puurtajien ja julkkisten todellisesta roolista politiikasta ja monesta muusta. Kaiken lisäksi se on taitavasti punottu tarina, jota seuraa koko ajan suurella mielenkiinnolla.
Oskari Pastilan Täynnä tarmoa jatkaa, kuten Liisa Lehmusto kirjoitti, ansiokkaasti Pölynipurikauppiaan, Kansalainen Jussilan ja Vaalitaisto dokumenttien kunniakasta ja hirtehistä perinnettä. Ja huomaan, että olen hyvin monelle dokumenttimaailman ulkopuoliselle suositellut juuri tämän koripallofarssin katsomista koko DocPointin ohjelmistosta..
Mutta Niki ja Nikin veli on vaikuttanut minuun toisella tavalla. Minun on ollut aina vaikea katsoa elokuvia kehitysvammaisista, erityisesti hyvin vaikean sairauden kanssa elävistä.Niinpä en ollut kovin innostunut Kirsi Mattilan hankkeesta, vaikka sijaiseni Timo Korhonen antoikin sille vihreää valoa.
Eivätkä muutkaan rahoittajat olleet kovin innostuneita materiaalista, jossa oli seurattu kaksoispoikia, joista toinen Niki oli vammaisuudestaan huolimatta iloinen, valloittava ja elävä ja toinen lähes vihannes.
Lopullista arviota varten Kirsi ja tuottaja Tuomo laittoivat vain peräkkäin aikajärjestyksessä kuvattua materiaalia, sen paremmin sitä leikkaamatta, mustaa otosten välillä. Materiaalin kesto oli kai joku tunnin verran tulleen näyttämään koostetta.
Ja noin puolen tunnin kohdalla materiaali kaikessa yksinkertaisuudessaan kolahti. Ei Nikin takia,enemmän ehkä eronneiden vanhempien jaksamisen, huolehtimisen ja rakastamisen takia. Ja sitten ennen kaikkea, mitä tapahtuu Nikin veljelle, joka alussa on lähes reagoimaton, sylki suusta valuva olento, jonka kanssa vanhemmat ja hoitajat lähes toivottomasti yrittävät.
Nikin veljeen ruumiillistuivat ne kaikki kehitysvammaisuuteen kohdistuvani pelot. Ehkä juuri sen takia, sitten kun Nikin veli nostetaan hevon selkään ja Nikin veli nostaa päätään ylös, kokien iloa, se oli minulle järisyttävä kokemus. Pieni tapahtuma, joka laittoi minut ymmärtämään jokaisen ihmisen ja elämän arvon, pienten edistysaskeleiden mittaamattoman merkityksen.
Kuten sanottu olen nähnyt Nikista ja Nikin veljestä raakaleikkausversioita, en lopullista. Mutta silti uskallan sanoa: Kirsi Mattilan elokuvaa ei tarvitse pelätä, sen katsominen voi olla ilo..
