Piston syvyydestä
Televisio-ohjelmien menestystä mitataan katsojaluvuilla. Ohjelman merkittävyydestä tai laadusta määrällinen mittari ei paljoa kerro, niin monia erilaisia tekijöitä on vaikuttamassa lukujen suuruuteen.
Dokumenttielokuvien arvoa mitataankin määrn lisäksi arvosteluilla ( Hesari on tietysti tärkein), festivaalimenestyksellä ( nykyään jo kansainvälisellä) ja sitten epämääräi-semmällä:vaikutuksella yleisöön.Eli aivan samoin kuin taideteosten osalta yleensä, kysymys on: minkälaisen jäljen elokuva on jättänyt yleisöön, millainen on ollut piston syvyys.
Miten piston syvyys on mitattavissa, kun festivaalimenestys( tai katsojaluvut )eivät välttämättä korreloi dokumentin yleisössä aiheuttamien reaktioiden kanssa.
Ja kun vielä yleisökin on aiheen ja toteutustavan mukaan usein hyvin fragmentoitunutta. Dokumentti, joka merkitsee yhdelle ryhmälle paljon jää toiselle täysin arvoitukseksi.
Jotain on liikahtanut silloin, kun lehdistössä dokumentista kirjoitetaan tv-sivujen lisäksi muuallakin ja kun Dokumenttiprojektin tuottajana sähköpostiin ilmestyy viestejä katselijoilta.(Katsojapalautetta puretaan kyllä nykyisin paljon muualle kuin suoraan Yleen, erityisesti lukuisilla verkkosivuilla).
Ehkä eniten sähköpostia on tullut Dokumenttiprojektin esitettyä Ron Mannin ” Grassin”. Silloin tuntui, että jokainen kannabista kokeillut oli istunut tietokoneensa ääreen. Kristiina Schulginin Kasvoista kasvoihin kirvoitti toista sataa pitkää ja hyvin koskettavaa viestiä.
Viime aikojen dokumenteista Annika Grofin Liikkumavara on saanut poikkeuksellisen paljon analyyttisia ja kiittäviä viestejä. Hymyilinkö minä ( israelilaisten naissotilaiden tarinoita) puolestaan kirvoitti muutaman todella koskettavan ja dokumenttielokuvan tärkeyteen uskoa saavan sähköpostin.
Ja tietysti on myös toisenlaisia palautteita. Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Vesa-Pekka Koljonen on kirjoittanut kokonaisen kolumnin Suomen Kuvalehteen Dokumenttiprojektin kahdesta peräkkäin esittämästä elokuvasta:”Hymyilinkö minä” ja ” Allahin morsiamet”.
Koljosen johtopäätös on yksinkertaisuudessaan. Israelilaiset naiset katuvat, että ovat olleet pahoja,palestiinalaisnaiset eivät, vaan janoavat edelleen kostoa. Eli Koljonen jatkaa johdonmukaisesti linjallaan, jonka hän viitoitti pääkirjoituksessaan 11/9 jälkeen. Koljosen viesti oli silloin on aika lopettaa ymmärtäminen, on tuomittava ja toimittava.
Koljosen ajattelu sotii näiden kahden dokumenttielokuvan – ja otan vapauden sanoa kaikkien parhaimpien dokumenttielokuvien tavoitetta vastaan. Että meidän on ymmärrettävä ( joka on eri asia kuin hyväksyminen) mistä ongelmat syntyvät ratkaistaksemme ongelmat.
Kysymys on yhdessä tärkeimmistä peruspilareista länsimaisen demokratian traditiossa.
.
