Teheran I-IV. Iikka Vehkalahti.21.10.08
Neljä kirjoitusta Teheranissa, jossa järjestettiin järjestyksessä toinen kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali. Monelle festivaali merkitsi myös mahdollisuutta vierailla ensimmäistä kertaa maassa, joka yllättää.
TEHERAN I
Kun saavuin yöllä kahden aikaan rättiväsyneenä hotelliini Teheran Times julisti etusivullaan länsimaisen liberaalin demokratian romahtamista. Hyvä alku vierailulleni Iraniin.
Etusivun julistaja oli Khamenei, joka totesi että kun sana marxismi ei enää ole olemassanyt kaikkien silmien edessä länsimainen demokratia on lyöty polvilleen.
No, saman 8-sivuisen englanninkielisen lehden takasivu kertoi näyttävästi, millainen oli ollut elokuvaviikonloppu USAssa.(Lippuluukkujen ykkönen oli ollut Beverly Hillsin Chihuhauha)Ja lehden kahdeksasta sivusta yhden täytti rikkaiden lempikellon Rolexin kokosivun mainos.
Ttulin Teheraniin Cinema Verite dokumenttielokuvafestivaalin kansainvälisen kilpailun juryyn. Syynpäänä Iranin dokumentti- ja kokeilevan elokuvan keskuksen kansainvälisistä suhteista vastaava Massoud Bakshi, joka oli vuosi sitten Docpointin vieraana ja on nuori, älykäs elokuvantekijä.
Massoud oli kutsunut kertoen myös, että toista kertaa järjestettävä festivaali on Iranin dokumentaristeille tärkein tapahtuma nähdä erilaisia kansainvälisiä dokumenttielokuvia ja että elokuvateatterit tulevat olemaan täyteen pakattuja.
Joten miksi ei? Juryn jäsenenä matkat ja hotelli maksetaan ja keskustelut hyvin erilaisista kulttuureista olevien juryn jäsenien (Teheranissa Iranista ja Brasiliasta) kanssa ovat poikkeuksetta mielenkiintoisia.
Ja Teheranissa toivon mukaan tavallista mielenkiintoisempaa, koska Massoud oli tarkoituksella valinnut kansainväliseen kilpailuun toteutukseltaan hyvin erilaisia dokumentteja (kuten puolalaisen
filosofisen Existence-dokumentin, australialaisen ryppyisen mutta yleisön rakastaman Donkey in Lahoren tai saksalaisen Children When Time Flies. ” Ajatuksena on herättää iranilaisia tekijöitä näkemään kuin hyvin erin tavoilla dokumentin tarina voidaan kertoa”, sanoo Massoud.
Kilpailusarjan ulkopuolella on puolestaan monia tunnettuja kansainvälisiä hittejä kuten Why Democracy? sarjaan kuuluvat Taksi pimeyteen ja Melkein poliitikko, Amsterdamin voittaja Stranded, Hot Docsissa palkittu Corridor 8 jne.. jne..
Monessa suhteessa festivaalin ohjelmisto on paljon samanlainen kuin minkä muun kansainvälisen korkeatasoisen festivaalin. Elokuvia on paljon, mukana tietysti eri kategorioissa paljon iranilaisia elokuvia, masterclasseja pitävät mm. tanskalainen Jörgen Leth ja kanadalainen Peter Wintonick.
Suomalaiset dokumentit ovat vahvasti esillä omana sarjana ja paikalla lähes kymmenkunta suomalaista tekijää,kuten Jouni Hiltunen, Sonja Linden ja Georg Grotenfelt ja Päivi Takala.Kansainvälisessä pitkien dokumenttien kilpailusarjassa on mukana Arto Halosen Pyhän kirjan varjo ja laatuvalikoimassa on nähtävissä Markku Lehmuskallion Matka.
TEHERAN II
Minulla oli kaksi motiivia Teheraniin lähdölle. Toisaalta katsoa keskittyneesti kokoelman parhaita dokumenttielokuvia maailmassa ja keskustella niistä eri kulttuureista olevien ammattilaisten kanssa.
Ja toisaalta saada ainakin hiukan käsitystä siitä mitä Iranissa tapahtuu.
Jälkimmäinen tavoite on paljon vaikeampi toteuttaa kuin edellinen. Olen aikoinani asunut jonkin aikaa Egyptissa ja tunnen jonkin verran Lähi-itää, mutta se ei paljon auta 15 miljoonan ihmisen suurakaupungissa, jossa kadulla törmää kielimuuriin.
Niinpä kysymys on sirpaleiden keräämisestä sieltä ja täältä. Muutama päivä sitten Teheranin sydän,basaari, oli lakossa vastustaessaan hallituksen veronkorotussuunnitelmaa. Hallitus joutui perääntymään. Inflaatio on hurja. Teheranin pohjoisosassa asuntojen hinnat ovat nousseet räjähdysmäisesti viimeisten vuosien aikana, siellä liikutaan New Yorkin tasossa. Keillä on rahaa? Öljy, kaasu, mafia, korruputio. Minne ovat kadonneet viime vuosien öljyn hinnannousun miljardit?
Sensuuri, elokuvatekijöiden joka päivää. Miten saada elokuva kaikkien sensuuri portaiden lävitse,käsikirjoituksesta levitykseen. Ja vaikka pääsisi niin pitkälle, että pääsee esittämään elokuvaa festivaaleilla ja kulttuurikeskuksissa, se ei merkitse että elokuvaa voisi esittää elokuvateattereissa.
Kaikki on mahdollista ja kaikki on mahdotonta. Kaikki on poliittista, erityisesti kun kyse on naisista, jotka ovat kuten niin monessa Lähi-idän maassa miehille ongelma.
Dokumenttielokuvafestivaalilla esitetään laaja kirjo huipputason kansainvälisiä dokumentteja: Taxi to the Dark Side, Stranded, Putin´s System, Welcome Europa, Mechanical Love, Matka, Chigaco 10, Mike Tyson, Operation Homecoming, English Surgeon, puolalaisten mestarien sarja, Peter Wintonick pitää työpaja, Jörgen Leth on yksi päävieraista kuten myös Richard Leacock.
Ohjelmisto on niin hyvä ja monipuolinen, että oikeastaan ihmettelee, miten se on Iranissa mahdollista. Mutta elokuvien valinta on tehty taitavasti, ja festivaalilla on yhteyksiä maan johtoon, liberaaliin osaan sitä. Tukensa käy näyttämässä maan varakulttuuriministeri, pitämättä suurta meteliä itsestään.
Festivaalin esitykset ( erityisesti kotimaisten elokuvien) ovat täynnä nuoria elokuvantekijöitä ja opiskelijoita. 444 päivää elokuvan ( käsittelee USAn lähetystön kuuluisaa valtausta) jälkeinen keskustelu on täpötäydessä salissa kiihkeää, lähes käsirysyyn asti.
Ihmiset, jotka tapaa festivaalilla ovat intellektuelleja, useimmiten myös sivistyneitä ja aidosti ystävällisiä.. Juryn jäsenistä huolehtiva, juuri naimisiin mennyt Raed valmistelee lopputyötään Heideggerista ja metaforista kirjallisuudessa. Oman jyruni iranilainen jäsen Khosrho Sinain
rakastaa ennen kaikkea filosofisia elokuvia, hänelle esim. Hot Docsissa parhaana palkittu erinomaisesti tehty jääkiekkoelokuva Junior ei ole dokumenttielokuva, vaan viihdettä tai kasvatuksellinen elokuva, jolle on annettu dokumenttielokuvan muoto.(Junior on tarina nuorten jääkiekkoilijoiden yhdestä pelikaudesta ja pyrkimyksestä päästä sopimukseen NHL:n kanssa, pelaajat ovat elokuvassa osin kuin karjaa.kts linkki)
Junior voisi oikeastaan sopia esitettäväksi Suomessa, meillä on niin paljon nuoria jääkiekkoilijoita, jotka haaveilevat ammattilaisurasta, mutta muuten Sinai on oikeassa. Dokumentti on yksitasoinen narratiivinen tarina siitä, miten pojille käy. Siinä ei ole suurta universaalia konfliktia tai dilemmaa
eivätkä pojat kasva ihmisinä paljonkaan siitä miten heidän valmentajansa ja managerinsa heidät näkevät.
No Iranissa ei paljon jääkiekkoa pelata, ykkösenä urheilulajeista ovat paini., jalkapallo ja salijalkapallo. Ja yllättävän moni seuraa Formula 1 ajoja. Eli kaikki Iranissa ei ole ihan paikallaan.
TEHERAN III
Maailmassa on satoja elokuvafestivaaleja, joilla jaetaan palkintoja, jotka ovat tekijöille hyvin tärkeitä. Palkintoihin päätyminen on monesti monimutkai-sempi prosessi kuin päältä katsoen luulisi.Niin myös Teheranissa.
Vielä muutama vuosi sitten Suomessakin pidettiin arvokkaana jokaista palkintoa, jonka suomalainen elokuva oli jossain päin maailmaa saanut. Kansainvälistyminen on tuonut tiedon siitä, että festivaaleilla kuin festivaaleilla on paljonkin eroja.
Dokumenttielokuville tavoite on olla yhdestä kuudessa suuresta: IDFA Amsterdamissa, Sundance USAssa, Berliini Saksassa, Cannes Ranskassa, Venetsia Italiassa tai Toronto Kanadassa. Seuraavassa kategoriassa on jo useampia festivaaleja Hot Docs Kanadassa, Sheffield Englannissa, Leibzig Saksassa, Nyon Sveitsissä, Doc Aviv Israelissa, Yamagata Japanissa, Encounters Etelä-Afrikassa jne… jne… Steps For The Futuren perusteella arvioisin, että maailmassa noin 200 kansainvälistä dokumenttifestivaalia.. Suurimmissa myydään 160.000 lippua 10 päivässä ( IDFA), pienimmissä paikalla on muutama kymmenen ihmistä.
Kun festivaaleilla jaetaan palkintoja ensimmäinen jako tapahtuu juryn valinnassa. Sen kokoonpanoa ennakoi myös palkintojen saajia. USAssa työskentelevä ammattilainen pitää hyvin erilaisista elokuvista kuin brasilialainen elokuvatutkija. Ranskalaisen ohjaajan mieltymykset ovat erilaiset kuin tanskalaisen tuottajan.…
Minulla oli Teheranissa muina juryn jäseninä juuri brasilialainen elokuvatutkija ja iranilainen vanhemman polven dokumentintekijä, molemmat sivistyneitä ja hyvin fiksuja ihmisiä.Vaikka jaoimme saman perusnäkemyksen dokumenttielokuvasta teoriassa, oli käytännössä näkemyksissä paljon eroja.
Minulle (televisiossa työskentelevänä) elokuvan ensimmäiset 7/10minuuttia ovat hyvin tärkeitä. Niissä rakennetaan luottamus elokuvaan, tehdään jännite joka saa katsojan seuraamaan elokuvan loppuun, luodaan elokuvan rytmi ja tunnetila. Kun kahdella muuten erinomaisella iranilaisella elokuvalla ( All My Mother ja Tisar)oli huono alku (toisella jopa ensimmäiset 15 minuuttia) ei tämä kaikkien toteama fakta häirinnyt muita juryn jäseniä läheskään niin paljon kuin minua.
Kun perinteisesti Iranissa käytetään aseteltuja/näyteltyjä kohtauksia dokumenttielokuvassa ei päähenkilön epäuskottava toiminta puolalaisessa elokuvassa Existence häirinnyt iranilaista juryn jäsentä lainkaan samalla tavalla kuin minua.
Kun kaikessa minimalistisuudessaan pidän hyvin paljon Thomas Heisen "Kinder. Wie die Zeit vergeht.” dokumentista. Mutta iranilaiselle ystäväni oli lähes mahdotonta hyväksyä elokuvan mustavalkoista ilmeettömyyttä. Heisen elokuvan asetelmallisuus ja ohjaajatilanteen kontrolloiminen ei kerta kaikkiaan kolahtanut.
Amatöörimäisesti toteutettu, liian pitkä ja ohjaajan tapahtumiin puuttumattomuuden osalta kyseenalainen Donkey in Lahore oli sekä brasilialaiselle että iranilaiselle melkeinpä kauhistus. Päähenkilöiden yksinkertaisuus, inhimilliset typeryydet ja virheet eivät valloittaneet kuten monilla festivaaleilla länsimaisen yleisön.
Ja Teheranissa elokuvaa katsellessaan tuntui täysin älyttömältä, että dokumentin australialainen ohjaaja ei voinut antaa päähenkilöystävälleen tuhatta euroa suuresta elokuvabudjetistaan, jotta päähenkilö pääsisi tapaamaan rakastaan Pakistanissa. Onnellinen loppu viivästyi kahden ihmisen elämässä kaksi vuotta sen takia, että ohjaaja ”ei halunnut puuttua päähenkilönsä elämään”.
Kieltämättä elokuvia katsoi Teheranissa toisella silmällä kuin Suomessa. Tuntui tärkeältä, ettädokumentit kertovat tärkeistä asioista eivätkä pyri kilpailemaan viihdyttämisestä. Yksitasoinen narrativiinen rakenne ei tuntunut yhtä kiehtovalta kuin eri tasoilla liikkuva elokuva ja kuvauksen estetiikka tuntui tärkeältä. Huonosti kuvattu, vain tapahtumia tallentava ”cinema verité”
tuntui amatöörimäiseltä.
Ja tietysti. Kysymys oli festivaalista, josta on mitä ilmeisemmin muodostumassa tärkeä henkireikä iranilaiselle nuorelle elokuvantekijäporukalle. Tietysti jury mietti myös, mitä viestejä palkinnot antavat heille.
TEHERAN IV
Melkein poikkeuksetta on niin, että median luoma mielikuva jostakin maasta on aika erilainen kuin se todellisuus johon paikan päällä törmää. Näin myös Teheranissa, kuten myös toisin päin.
Lähes jokaisessa uutislähetyksessä ja dokumentissa Teheranista Kohmeinin ja kumppaneiden kasvot tuijottavat rakennusten seinistä ohikulkijoita ja seinätekstit julistavat kuolemaa Amerikan imperialisteille.
Todellisuudessa kuvia näkyi minusta harvakseltaan ja eniten silmään pistivät joka puolella olevat pizzaa ja hampurilaisia myyvät ”Fast food” paikat.
Iran kuuluu maihin ”pahan akselilla” ja on siten ”uhka maailmanrauhalle”. Mutta i slamilaisesta Sudanista tullut elokuvantekijä kysyi kolmantena päivänä ” onko tämä totta, vai mitä pinnan alla tapahtuu, kun armeijaa ei näy missään, turvallisuuspoliisin miehiä ei näy festivaalilla ja ihmiset arvostelevat avoimesti maan johtoa”.
Teheranin liikenne on kaoottinen ja hurja. ” On kivaa tulla käymään tällaisessa rauhallisessa maaseutukaupungissa” kommentoi Kairosta festivaalille tullut norjalainen nuoripari hieman liioitellen.
Miten voi rakentaa islamilaista tasavaltaa, jos lapset leikkivät Spidermanilla ja Batmanilla?, kysyi itseltään lelukaupoissa. Hallituksen perustama englanninkielinen Press TV lähettää ohjelmaa 24 tuntia vuorokaudessa. Työntekijöitä 700,pian 1400, suurimmat katselijamäärät USAssa ja Englannissa.
Ja sitten, toisin päin.. Naista ei saa tervehtiä kättelemällä, festivaalin päättäjäisseremoniassa lavalla pönötti lähes poikkeuksetta miehiä, julkisilla paikoilla jokaisella naisella oli huivi. Ja maassa, jossa puhutaan 61 eri kieltä ( osa murteita todellisuus Teheranin ulkopuolella voi hyvin toisenlainen. Eli edelleen naisia on kivitetty kuoliaaksi, raja-alueella liikkuu tonneittain oopiumia, maassa on 1,2 miljoonaa addiktia, elokuvateatteria on voitu kivittää sen esittäessä Kirostamin elokuvaa.
Festivaalilla naisen hiukan liian avonainen kaula-aukko on pikselöity, Georg Grotrenfeltin elokuvan saunakohtaus oli poistettu kokonaan. Illalla televisiossa amerikkalaisten toimintaelokuvien juoni voi hypähdellä rajusti, kun seksikkäät kohtaukset on poistettu jne…
Suhtautuminen seksuaalisuuteen onkin Iranin yksi ongelmallisimpia asioita. Maan väestöstä 74 % on alle 30-vuotiaita. Eivätkä iranilaiset nuoret eroa mitenkään ihmeellisesti muista maailman ihmisistä, jotka elävät parinmuodostusvaihettaan. Perjantaisin voi ihailla vuorille nousevia teherenilaisia ja miten poika ja tyttöporukat viattoman näköisesti vaihtavat katseita, mutta…
Moraalittomuudesta iranilaiset puhuvat myös ihmetellessään, minne ovat hävinneet öljyn hinnan nousun tuomat kymmenet miljardit. ( Osa Teheranin pohjoisosaan, jossa asunnot maksavat kuin New Yorkissa).
Väistämättä tulee mieleen vertailu Neuvostoliittoon. Niin kauan kuin kansa uskoo hallitsijoiden moraaliin ja etiikkaan kansankunnan henki on vahva. Jos tämä usko häivää muuttuu ”usko” kuoreksi, jonka alla kehittyy toinen todellisuus. Ja kun kuori on riittävän ohut, murtautuu tämä toinen todellisuus esille. Näin moni nuori teheranilainen näytti uskovan, miten asia on muualla maassa, sitä on vaikea sanoa. Vaikeahan San Fransiscossa ja New Yorkissakin oli aikoinana uskoa, että Georg Bush voisi tulla USAn presidentiksi.
Mutta yksi asia oli joka tapauksessa varmaa. Maassa, jossa ” 94 % kansasta on runoilijoita ja 6 % elokuvantekijöitä” kansainvälisen dokumenttielokuvafestivaalin järjestäminen niin hyvällä ohjelmistolla mitä Cinema Verite, oli tapaus erityisesti nuorille elokuvantekijöille.
Nähdä elokuvia, joita muuten ei mitenkään näkisi. Tavata elokuvantekijöitä toisista kulttuureista, käydä dialogia tekemisestä. ( Ongelma oli oikeastaan, että kv-vieraita kestititin niin hyvin ja vieraanvaraisesti, että aikaa keskusteluihin iranilaisten tekijöiden kanssa ei jäänyt riittävästi.)
Peter Wintonick kertoi Chomsky-elokuvn jälkeisestä keskustelusta, että harvoin hän on joutunut vastaavanlaisn kysymysvyöryn kohteeksi. ” Miksi Frankfurt-ryhmä ei ole mukana elokuvassa?” ”Mitä ohjaaja ajattelee Edward Saeedin näkemyksistä ?” Omakohtaisesti täytyy tunnustaa, että harvoin on käynyt yhtä mielenkiintoisia keskusteluja dokumenttielokuvasta ja sen teorioista kuin Iranissa.
Minulla oli lähtiessä kassissa yli 20 iranilaista dokkaria dvd:llä, paperilla ehdotus erityisseminaarista Teheranissa dokumenttielokuvan dramaturgiasta, kutsu kolmelle suomalais- elokuvalle osallistus Doc Planet festivaalille Puolassa sekä kaksi kiloa iranilaisia pähkinöitä ja takana viinaton viikko.
Ai niin pitkien dokumenttien pääpalkinto meni jaettuna sveitsiläiselle Fortress elokuvalle ja puolalaiselle Existence dokumentille. Kaksi muuta palkintoa/kunniamainintaa annettiin iranilaisille All My Mothers ja Tisra dokumenteille. Alle 60 minuuttisten dokumenttien toisen palkinnon sai Nishta Jain Lakshmi and Me ja palkinnon kävi pokkaamassa suomaalaisen yhteistuottajan Millennium Filmsin ( Kristiina Pervilä) Dokumenttikillan ryhmän vetäjä Leena Kilpeläinen.
