Mitä mielessä, mitä sydämessä?

Journalistin ja dokumenttielokuvantekijän maailma voi olla joskus aika kaukana todellisuudesta.Tai on ehkä parempi sanoa enemmistön elämästä. Ja todellisuus olisi toinen, jos opiskelijana olisit ollut vankilassa ja nähnyt 150 ihmisen kuolevan.

Viime vuoden toukokuussa olin New Delhissä, jossa sinä sunnuntaina lämpötila kohosi 45 asteeseen Ja koko päivä oli todella kuuma. Niinpä maanantain lehdet julistivat etusivuillaan: ”Kuumuus iski Delhiin.Asukkaat pakenivat ilmastoituihin koteihinsa.” Luonnollista, eikö totta. Tietysti sellaisessa kuumuudessa on parasta olla sisällä, ilmastoiduissa huoneissa. Niin Minäkin tekisin.

Paitsi, että 90% Delhin asukkaista ei ole ilmastoituja huoneita ja peltikattohökkeleissä asuvilla ei edes tuuletinta. Mutta toimittajille tämä ei juolahtanut mieleen, koska he kuuluvat hyvin toimeentuleviin, jotka kirjoittavat toisille hyvin toimeentuleville.

Dokumenttielokuvantekijät kuuluvat median parhaimmistoon, mutta useimmin kuin kerran mieleen tulee, kuinka omassa kulttuurissaan me dokumentaristikin elämme. Kuinka epätodellinen on luomamme todellisuus.

Tätä kysymyksenasettelua pähkäiltiin pitempäänkin Istanbulissa noin 60 paikallisen dokumentaristin kanssa. Mitä on oikeasti ihmisten - ja meidän – mielessä ja sydämessä. Kuinka paljon vlaitsemme aiheemme sen mukaan, ”mikä on hyvä dokumentin aihe” tai ”mistä saisi hyvän dokumentin” tai ” tälle varmaan löytyy rahoitus” ja kuinka paljon tekemisemme on ”tästä on kerrottava, tämä on tehtävä, tämä on tärkeä – tämä on minun mieleni ja sydämeni aihe.”

Kuuden tunnin työpajan aikana annoin tehtävän esittää aiheita, ( ns. toisella lauseella varustettuna), jotka olisivat ehdottoman tärkeitä turkkilaisille ja herättäisivät myös kansainvälistä kiinnostusta.

Kaikissa esityksissä oli mahdollisuuksia. Olkoon kyse siitä, miten koulutus ( turkin kielellä) katkaisee kurdilapsen yhteydet omaan sukuunsa tai miten kasvissyönti kebab-valtakunnassa merkitseekin naisten kapinaa patriarkaalista yhteiskuntaa vastaan. Tai miten laiskuus on ylellisyyttä, johon vain kehitysmaissa
tuntuu olevan varaa tai miten unelmat sortuvat ihmisten muuttaessa maalta mega-Istanbuliin tai….

Mutta koskettavin minulle toimitetuista ehdotuspapereista oli ruudulliselle vihkonsivulle kirjoitettu kirje,Joka oikeastaan kertoi parhaiten, miksi dokumenttielokuvia pitää tehdä.

” My name is…. …… and I am at Marmene University and now working on a film of an old workers´s life – his name is Ali. Ali has come to Istanbul from his village at1960´s and had lived many difficulties related with political and economical conditions of Turkey. The film is about post-production now and it is my first film.

But one of the reasons why I went to make film or the film in my heart and my mind is about what I have lived in the prisons at 1999. We were in hunger strike and at the 19-22th of December the armyu has operated us with bombs, guns etc…
Every body was shocked about it, about 150 prisoners were dead at this operation and the hunger strike going on. But all was forgotten very very quickly.

For me this fIlm is not only to remind the things but also to think about them again and again. And to think about it by making a film is a very new thing for me.

My problem is that I can´t speak English ( this is written by my friend) but I would like to keep the dialogue with you in a way. If you are interested in my film/subject here is my mail:………..And I think I will come to Finland this Autumn. Thank You for this work.”