Jumalan ääni. Iikka Vehkalahti 08.02.09
Suomalaiselle elokuvantekijöille on vaikeaa käyttää selostustekstiä välineenä elokuvansa luomisessa. Helppoa ei se ole mestaritekijä Markku Lehmuskalliollekaan.
Aikoinaan television dokumenteissa olevaa selostajan ääntä ( niin monta kertaa se oli Niilo Ihamäki) kutsuttiin Jumalan ääneksi, koska tekstin lukija jakoi a) erehtymätöntä tietoa b) oikeita vastauksia maailman parantamisen kysymyksiin c) ylhäältäpäin aihetta katsovaa tietoutta.
Ilmeisesti osin tästä traumaattisesta perinteestä johtuen Suomessa suhtaudutaan edelleen dokumenttielokuvassa kielteisesti selostustekstiin. (Englanniksi sana on narration, joka on selvästi arvovapaampi ja joustavampi kuin ikäviä muistoja herättävä selostusteksti).
Niinpä usea tekijä ilmoittaa ylpeänä tavoitteensa siitä, että dokumentti ei tule sisältämään selostustekstiä. Usein tämän tavoitteen takana on pelko ja tietoisuus siitä, että tekijä ei osaa tai ei uskalla käyttää tekstiä itsensä tai jonkun toisen lukemana/kertomana.
Ja saman aikaan, mihin perustuu Chris Markerin Sans Du Soleil ( jonka ihastuttavan naisäänen omistaja ei salapoliisityöni tuloksena paljastunut suinkaan sensuelliksi ranskattareksi, vaan aika erilaiseksi ihmiseksi), tai Resnaisin Yö ja Usva. Entä Melancholian 3 huonetta, Katastrofin aineksia tai Pyhän kirjan varjossa? Sormituntumalla väittäisin, että maailman parhaiden dokumenttielokuvien enemmistöllä on selostusteksti, joka on olennainen osa elokuvan jännitettä.
Markku Lehmuskallio on työskennellyt ankarasti Suomen historian kertovan dokumenttielokuvan kimpussa. Elokuvan jokainen kuvat on tarkkaan harkittu ja niitä on ”metsästetty” vaivaa säästämättä. Ja ehdottomasti elokuva tarvitsee myös kertojan äänen.
Miksi? Informaation antamiseksi? Kyllä: on määrättyjä perusasioita, jotka katsojan on tiedettävä ymmärtääkseen elokuvan suuren tarinan. Sisätarinoiden ja kuvien avautumiseksi? Kyllä, koska historiaan sijoittuvat esineet, kuvat, jäljet eivät avaudu jollei välitetä niihin liittyviä tarinoita.
Tunnelman ja emotionaalisen kokemuksen luomiseksi? Kyllä, koska ihmisen ääni parhaimmillaan on samanlainen dramaturginen väline kuin musiikki, kuva tai tehoste elokuvassa?
Mutta mikä on näiden erilaisten tavoitteiden välinen suhde elokuvassa? Kuinka paljon elokuva ”kestää” informaatiota ilman että siitä tulee opetuksellinen? Miten teksti voi johdattaa katsojaaomaan oivaltamiseen; tiedon syvällisempään omaksumiseen. Mikä on lakonisuuden ja runollisuuden välinen suhde? Miten puristaa satojen vuosien kehitys ja muutos kahteen lauseeseen?
Entä kuka lukee? Ohjaaja, jonka ääni luo oman persoonallisen, henkilökohtaisen kosketuksen elokuvaan? Mutta kun (Markkua lainaten) Siperia on tuhonnut etuhampaat ja puhe on pehmeää? Miten välttää Jumalan ääni, jos lukija on ulkopuolinen? Kuka? Pekka Milonoff on hyvä, kuka muu?
Teoriassa oli helppo kirjoittaa Steps by Steps kirjaan:
Narration
Countless documentary makers
wrestle desperately in the cutting room
to build scenes using ‘natural’ cinematic means
to explain crucial info that could be
handled by 10 seconds of narration.
Narration doesn’t have to be as philosophical
as Chris Marker’s work or as artistic as Agnes Varda’s
or as passionately involved as Alain Resnais in Night and Fog.
It can be laconic and personal,
like Sean McAllister’s narration in Liberace of Bagdad.
It can be displaced between the viewer and the event
in other words, a cinematic device.
Mutta teorian soveltaminen käytäntöön onkin paljon vaikeampaa.
