Kaksi kokemusta
Olin hienossa ensi-illassa. En muista, koska olisin nauranut yhtä paljon kuin J-Passin ja Jukka Kärkkäisen Kovasikajauttua katsoessani. Ja liikuttunut juuri sopivasti kyynelten rajalle. Odotin hartaasti, että meneehän Kari pikkudiktaattorimaisesti käyttäytyneen Pasin luo tämän hävittyä urheilukilpailuissa. Ja halusin nähdä vielä pitempään Pasin kävelyä yksin kadulla vaalien jälkeen voidakseni tuntea sääliä häntä kohtaan.
Hieno elokuva neljästä kaverista, jotka kaikki ovat persoonallisuuksia, joilla on omat toiveensa, halunsa ja unelmansa.
Suoraa, välitöntä, turhat konveniot ohittavaa elokuvantekemistä, jossa kuvaus on helvetin hyvää ja leikkaus oivaltavaa. Kamera jaksaa odottaa juuri niin kauan kuin pitääkin ennenkuin se kääntyy.
Toinen dokumentti on Kerro se lyhyesti, jonka tekemiseen olen itse sotkeentunut. Lauantaina Teemalla esitettävä dokumentti suomalaisesta lyhtyelokuvasta ( ja vähän dokumentistakin) on Tampereen yliopiston journalistisen dokumenttikurssin harjoitustyö.
Ja ainakin minä olen siihen tyytyväinen. Minusta se on 7 ja puolen erillisen tarinan kautta tapahtuva mielenkiintoinen katsaus Tampereen lyhtyelokuvajuhlien kautta suomalaiseen tekemiseen. Mukana näytteet 19 lyhäristä ja dokkarista, haastateltavia 13.
Ja oikeastaan näissä kahdessa dokumentissa näkyy se, mitä olen yrittänyt itselleni pari vuotta hahmottaa: dokumenttielokuva ja journalistinen tv-dokumentti ovat eri asioita, niin lähtökohdiltaan, toteutuksiltaan kuin budjeteiltaankin.
Kovasikajuttua on tehty reilusti yli vuoden (aika nopea aikataulu), sitä on kuvattu 200 tuntia (joka tuntuu aika sopivalta määrältä), leikattu kuukausia ( aika nopeasti kuvamäärään verrattuna) ja budjettikin on aika kiva ( ja olisi voinut olla suurempikin, jos esim. Ylen rahatilanne ei olisi se kuin on).
Eikä Kovasikajuttua olisi voitu pienemmillä resursseilla tehdäkään. Se on ymmärretttävä..
Kovasikajuttujen kaltaiset tuotannot ovat suomalaisia merkkiteoksia, jotka jäävät historiaan, matkustavat kansainvälisesti, muuttavat maailmaa (lainaan Harri Aholaa) ja ovat esimerkkejä.
Kerro se lyhyesti on kuvattu muutamassa päivässä, leikattu parissa viikossa, toteutettu minimaalisella budjetilla. Perustuen haastatteluihin ja elokuvanäytteisiin. ja se on tietoisesti totutettu tavalla, joka sopii nopeaan tuotantoaikatauluun ( pari kuukautta), journalistiseen lähestymistapaan ja taloduellisiin resursseihin.
Ja on tietysti vaikea sanoa hommsita, joihin on itse osallistunut, mutta minusta lopputulos toimii. 52 minuuttia dokumenttia, jotka tekemässä on ollut lahjakkaita opiskelijoita, joille dokumentti on heidän ensimmäisensä. Mutta journalsitinen tiedonetsintä, materiaalin läpikäyminen, läsnäoleva ja hyvä haastattelutekniikka tuettuna ammattileikkaajalla. Ja kas. Lopputulos toimii.
Ja loppupäätelmä: katsojalle ei ole niin tärkeää, millaista dokumenttia tekijät ovat lähteneet tekemään.
Mutta tekijöille se on äärimmäisen tärkeää. Ei ole hyvä sekottaa puuroja ja vellejä keskenään. Journalistin kannatta tehdä journalistista dokumenttie, elokuvantekijän elokuvaa. Tai mitä ryhtyy tekemään, sen mukaan pitää orientoitua. Jos aihe toimii parmemin journalistisena, niin taitelelisenkin elokuvantekijän on se hyväksyttävä ja toimittava sen mukaan.
Tietysti on mahdollista sekoittaa journalismi ja elokuva, mutta se vaatii taitoa ja on oma taiteenlaijinsa.
