Dokumenttielokuvan nykyisyydestä

Elokuvahistorioitsija varoo puhumasta tulevaisuudesta, sillä muutenhan kannattaisi historioitsija Eric Hobsbawmia lainaten ryhtyä hevosveikkaajaksi. Mutta nykyisyydestä ehkä pari sanaa on tarpeen, varsinkin kun sanojaan voi testata parin viikon päästä maailman suurimmilla dokumenttielokuvafestivaaleilla Amsterdamissa.

Sheffieldin dokumenttielokuvajuhlien kuraattori Hussain Currimbhoy avasi sanaisen arkkunsa 120 dokumentin festivaalien päätteeksi brittiläisessä Guardian-lehdessä. ”Kentällä on uutta energiaa. Elokuvantekijät ja erityisesti nuoret ovat yhä useammin siirtyneet dokumentteihin ottaakseen selvää missä maailmassa he elävät.”

Currimbhoy korosti haastattelussa tietoisuutta ja epäluuloa valtavirran mediaa kohtaan. Todellisiin tapahtumiin on päästävä käsiksi vaikka jälki ei olisikaan ihan viimeisen päälle. ”Tämä on jännittävää ja todellakin läpimurron aikaa dokumentille.”

Viimeisen päälle ei ole nykyajan sana. Kuka korviinsa mp3-tasoa kaiuttava on kuullutkaan hifistä? Kuvien ei tarvitse olla kauniita, rosoja ja ärsykkeitä sen sijaan kyllä käytetään. Juuri katselemassani yli kymmentuntisessa sotadokumentissa ”Road to Tokyo” ei ollut ainuttakaan kaunista, selkeää tai ärsykkeetöntä kuvaa. Ja se oli jo neljä vuotta vanha.

Mutta ei jäljessäkään ole välttämättä niin suurta vikaa. Aiempaan verrattuna halpojen digitaalikameroiden aika on totta ja jo kannettavilla tietokoneilla saadaan aikaan kelpoisaa leikkausta. Joku saisi järjestää näitä laitteita lainaksi uusille tekijöille ihan suunnitelmallisesti. Mutta ehkä se haittaisi kilpailua…

Voimaa saadaan aatteesta. Uudet tekijät puhuvat ”taiteen parempaan suuntaan muuttavasta voimasta” - ”transformative power of art”. Uuden teknologian mahdollistamat matalammat budjetit ja ennen muuta prosessin nopeus vapauttavat uskaliaammat erityisesti fiktiivistä elokuvaa vaikeuttavasta vuosikausien kehittelyhelvetistä. Onko elokuva-ala byrokratisoitunut jo liikaakin? Kentällä siitä kuulee aika ajoin pientä ja vähän suurempaakin natinaa. Esimerkki: pitäisikö dokumenttielokuva voida tehdä nopeasti eikä vuosien käsikirjoitusrumban jälkeen? Samaan aikaan suurin osa tekijöistä ajattelee, että dokumenttielokuva syntyy leikkauspöydällä.

Mitä se taide sitten on? Kierretään hieman historian tahkon kampea taaksepäin. Teknologia on muuttanut dokumenttielokuvan kenttää aiemminkin. Cinema verite ja direct cinema perustuivat uuden tekniikan mahdollistamaan aatteeseen kevyestä tuotannosta. Mutta niistä kasvoi nopeasti myös ohjelmallinen periaate, joka ennen pitkää kahlitsi kaikkea tekemistä. Syntyi oikeaoppisuus, oikea tapa tehdä. Manipuloimattomuutta ja faktuaalista korostavaa oikeaoppisuutta myös varjeltiin usein pidempään kuin tarvitsisikaan, niin näidenkin ohjelmallisuuksien parissa. Aikansa kutakin, vaikka toki perinneyhdistyksiä tarvitaan.

Nyt dokumenttielokuvan kentällä liikkuu monenlaisia muotokokeiluja: periaatteessa rajoja ei tunneta. Sen lausumattomana vastakohtana on nykyajan ohjelmallisuus, joka konkretisoituu varmimmin televisioformaateissa. Tietysti jo pelkkä vilkaisu maailman suurimpaan media-arkistoon YouTubeen ja sen kotielokuvien myötä syntyneisiin uusiin lajityyppeihin kertoo näiden eroista. Se tärkeä pointti on siinä, että myös jälkimmäisiä katsotaan.

Yksi erikoisista piirteistä on fiktioelokuvan keinojen ongelmaton soveltaminen dokumentteihin. Se ei tietenkään ole mitään uutta. Käytännössä fakta-fiktio -erottelu on ollut vaikeaa - J.-L. Godard sanoisi tarpeetonta - dokumenttielokuvan historiassakin, ajatellaanpa vaikka Robert J. Flahertyn Nanookia tai ja Jean Rouchin tapaa kuvata Afrikkaa.

Flaherty halusi pohjimmiltaan sitä mitä monet muutkin, menestystä kaupallisissa teattereissa. Juuri se motivoi Flahertyn tekemistä, ei dokumentaarisuus. Rouch lavasti ja käytti sujuvasti näyttelijöitä halutessaan korostaa jotakin tiettyä piirrettä. Nykyisin menestyneen fiktioelokuvan kaava soveltuu dokumenttielokuvaankin, jopa niin pitkälle, että ammattinäyttelijät lukevat dokumentissa esiintyneiden puheenvuorot. Dokudraama, jota käytetään dokumenttielokuvissa useimmiten tilanteissa, joihin kamera ei pääse (ajankohtaisaiheet) tai päässyt (historiallinen aihepiiri) laajenee näin tilanteisiin, joissa kamera on ollut paikalla. Televisiosirpaleisuuden hektinen vyöryttäminen ja dokudraama ovat päivän sana. Ne kertovat erityisiä tarinoita.

Pieni dinosauriin luu on ehkä paikallaan. Dokumenttielokuvan perustaksi ei tarvita ohjelmallisuutta, mutta tietysti tietoteoreettisen pohjan on oltava riittävä. Jos kohta itse en niin piittaa tekijän aurasta, joka sallitaan ja varmaan laakerinlehtien kanssa myönnetäänkin itse kullekin taiteellisista tuloksista ja erityisesti osoitetusta luovuudesta, niin ainakin tekijöiden perusteltu pyrkimys johonkin totuuteen on perusvaatimus. Jos siis dokumentista puhutaan. On selvää, ettei näiden omaksuttujen totuuksien tarvitse olla suuria, pienetkin kelpaavat, varsinkin jos niillä on globaalia kantavuutta. Joskus tämä totuus voi olla kiisteltävissä - eikös se ole dokumentille vain hyväksi?

Välähdys kotimaisesta historiasta. Mielestäni juuri tällä perusteella Kanerva Cederströmin ja Riikka Tannerin Työttömän pöytäkirja on dokumenttielokuva. Se haluaa kertoa (tietoteoreettisesti) dokumentaarisen, mutta on (muodoltaan ja toteutustavaltaan) fiktio. Marja Pensalan klassikko Elsa on puhdas fiktio, mutta niin usein (väärin)ymmärretty dokumentiksi. Mutta eivät ne ole varmaankaan ole ohjelmallisia, enemmänkin tekijöidensä persoonallisuuden tuloksia.

Ehkä tässä on syy, miksi niitä ei ole unohdettu. Niissä tiivistyy jotakin joka on jokapäiväistä, mondaania, rutiinia, tavallista ja jotakin, joka ei ole mitenkään erityisesti huomattavaa tai poikkeuksellista. Ja jos se kelpaa, niin onhan se sitten hyvin tehty.

Elokuvahistorioitsijalle ne ovat myös historiallisia dokumentteja omasta ajastaan, vaikkei tekijöiden mieleen se olisi juolahtanutkaan. Ehkäpä siksi suhtaudun hieman epäillen ajatuksiin, jonka mukaan poliittisuus ja historia ovat väistymässä niin dokumenttielokuvista kuin valokuvistakin. Historia muuttuu ja poliittisuus se vasta muuttuukin, ajatellaanpa vain viime aikojen suhdannemuutoksia. Mitenpä niiltä pääsisi karkuun. Postmoderni yritti laillistaa unohtamisen ja muistinmenetyksen, mutta epäonnistui. Nämä jälkipostit lausumineen jäivät silti jotenkin toisteisesti elämään.

Digitaalitekniikka antaa mahdollisuuden manipuloida kuvaa, kuvarytmiä ja siirtymiä äärettömiin. On vain ajan kysymys, milloin dokumenttielokuva ottaa nämä tekniikat täysin haltuunsa. Olen ollut huomaavinani, että pitkien dokumenttien koostuminen eri osista / fragmenteista on ollut käytäntö jo pitkään ja niiden siirtymissä varsinkin äänitehosteiden ja siirtymämusiikin huolellinen käyttö on osoittautunut tärkeäksi. Osien ei tarvitse liittyä toisiinsa. Joskus osat ovat vain metodisessa suhteessa toisiinsa.

Teatteriesityspuolella korostetaan jo nyt, että levittäjät eivät tee eroa dokumentaarisen ja näytelmäelokuvan välillä. Yleisö ratkaisee esitetäänkö elokuvaa pitkään tai ei. Tietysti kyse on siitäkin, saako elokuva esityksiä. Tässä televisiolla on tietysti oma tärkeä sijansa. Mutta maailmalla on kysytty jo vuosikymmen sitäkin, loppuuko televisio? Ei se varmaan lopu, jos kaiken maailman dokumentteja siellä esitetään riittävästi.

Huomaan liukuneeni entistä ohuemmalle jäälle ja se on marraskuussa liian aikaista. Mutta kai te pari kommenttia saatte aikaiseksi näistä fragmenteista ja mielenilmauksista?