Näkemisestä
Katselin lähes valmiin pitkän dokumenttielokuvan, joka on menossa Universalille ja maailmanlaajuiseen levitykseen. Niinpä minulla tuotannonulkopuolisena ei olisi ollut oikeutta nähdä sitä.
Voi olla, että tilanne terästi aistejani, mutta kun kotona kriittinen vaimoni retkahti elokuvaan täysin ja on halunnut nähdä – hyvin poikkeuksellisesti- kahdesti, niin uskottava on omaan kokemukseen: eräs mieleenpainuvimmista katselukokemuksista vuosiin.
Joka oli: dokumenttielokuvassa on kysymys ennen kaikkea näkemisestä. ( Muistan Epidemin ajalta että Elokuvasäätiön auditoriossa Outi Nyytäjän kanssa molemmat ”vaahtosimme” juuri siitä, mutta jotenkin vuosien aikana ajatus on mielessä haalentunut.)
Siitä, että hyvä dokumenttielokuvan tekijä – ollen usein itse myös kuvaaja – näkee enemmän, syvemmälle, erilaisesti kuin muut katsellessaan ympäristöön tai tapahtumia elämässämme. Tai saa meidät näkemään uusin, tuorein silmin asioita ja tapahtumia, jotka sivuutamme helposti muuten itsestäänselvyyksinä tai ”näinhän ne asiat vain ovat”.
Näkemässäni ”kielletyssä dokumentissa” ei ollut narratiivista tarinaa, ei päähenkilöä, jolla on vaikea konflikti, ei kolmea näytöstä, ei suurta yhteiskunnallista ongelmaa. Koko 90 minuutin elokuvassa ei ole dialogiakaan viittä riviä enempää. Eivätkä elokuvan tapahtumatkaan sinällään ole mitenkään dramaattisia, dokumentissa ei ole väkivaltaa eikä seksiä.
Silti elokuva pitää otteessaan alusta loppuun, naurattaa, ihmetyttää ja saa ajattelemaan arvojamme, toimintaamme ja elämämme luonnetta. Miksi ?
Koska elokuvantekijä on uskaltanut keskittyä riittävän pieneen ja vähään, jaksanut odottaa ja odottaa inhimillisen elämämme tapahtumia ja nähnyt enemmän, mitä yleensä me tai elokuvantekijät vastaavanlaisissa tilanteissa näemme. ( Ja myönnettäköön: asettanut eri kulttuurit rinnakkain katsojien näkökyvyn auttamiseksi).
Niinpä jälleen kerran: liian paljon dokumenttielokuvassa tänä päivänä seurataan yksinkertaisen narratiivisen tarinan kertomisen genreä. Liian paljon ajatellaan, että dokumenttielokuva syntyy seuraamalla päähenkilön/henkilöiden lineaarista elämäntarinaa. Ja liian harvoin dokumentaristi tuntuu näkevän omalla persoonallisella, yhteiskunnallisella, syvällä silmällä.
