Sikakylmää Suomesta. Iikka Vehkalahti 09.12.08
Kaksi tuntia sikakylmässä kellarissa. Yhdeksänkymmenen minuutin dokumentin raakaleikkauksen katsominen filmileikkauspöydässä, vain kahdella äänikerralla. Markku Lehmuskallion uusi elokuva on valmistumassa.
Markku on yksi niistä hyvin,.hyvin harvoista joka edelleen leikkaa elokuvansa filmileikkauspöydässä. Jokainen kuva ja skarvi on tarkkaan harkittu. Äänikoordeja on neljä, jokainen skarvi yhtä harkittu.
Kuva leikkauspöydässä useimmiten ruskeaa, usein liian pimeää, naarmuuntunutta. Äänikerroista puuttuu kaksi, musiikin , osan puheista ja tehosteet joutuu kuvittelemaan.
Markun elokuva kertoo Suomen historian, aivan alusta tähän päivään.Se on tarina kansasta, joka on elänyt metsässä, joka on jakaantunut kahtia rannikkoon ja sisämaahan. Kansasta, joka on aina ollut monta kansaa, jossa saamelaisiakin on ollut kahta lajia, joista toinen on sulautunut suomalaisiin.
Kansasta, joka on elänyt yhteydessä luontoon. Jolle kuoleman ja unen raja on ollut liukuvan hämärä ja jonka uhrilehtojen ja pakanallisten kalmistojen päälle on rakennettu valloittajien kirkot ja linnat.
Kansasta, joka kantaa mukanaan surua , eikä vain kansalaissodasta ja jonka kristillisen uskon yksi hienoimpia merkkejä, Temppelinaukion kirkko muistuttaa entisaikojen kivikalmistoja.
Makku Lehmuskallio on vanhanaikainen ja samalla elokuvantekijöistämme ehkä avantgradistisin. Elokuvantekijä, joka pyrkii tekemään teoksensa loppuun asti. ” Vielä jos vuoden tekisi,niin tulisi paljon parempi”, sanoo hän itse. Mutta elääkin pitää.
Kolmesta rullasta ensimmäinen vaatii vielä töitä, minusta vielä viimeinenkin. Ja puheteksti, sitä pitää vielä hollata kohdalleen. Kuinka pajon sitä on, miten minimalistinen ja universaali se voi olla, mikä on sen sävy. Se on ehkä suurin kysymys.
Mutta mielenkiintoinen päivä lauttasaarelaisen kerrostalon kellarissa, jossa oli niin kylmä, että piti istua talvitakki päällä ja myssy päässä. Etukäteen olin tiennyt, millaisissa olsosuhteissa Markku elokuvaansa leikkaa ja olin varautunut hiihtopaidoin ja pitkin kalsarein katselutilanteeseen.
Silti tuli kylmä ja meidän piti ottaa yksi akvaviitti. Jonka elokuva ansaitsi, vaikka ei vielä valmis olekaan.
1 kommentti
Su 21.12.2008 @ 11:38
Hyvä, Markku! Sinnikäs sissi! Hän on tullut aina vastaan jossain nurkassa nuristen sitä, että rahaa on entistä vaikeampi saada. Näin on ollut 30 vuotta.
Virtaa Iikka! Jos kerran tulit Humiksen kanssa Porvoosta, miksi et poikennut tänne Tuulentuvan studiolle? Sehän on matkan varrella. Olisitte nähneet todellisia välähdyksiä köyhyydestä.
Sinä tiedät, aseveljeni Iikka, että Joki on kohtalon kehto on todellisuutta, ei kuvittelua. Miksi et ryhdy puolustamaan teosta, jonka yksi alkuunpanijoista olet? Me kilistimme veljen maljat sinettälaista pontikkaa kerran kesällä työhuoneessasi Filmitalossa, jota ei enää ole, mutta Rue de Cineman perällä olleen byroosi paperivuoret, röykkiöt videokasetteja ja flappitaululla olevat merkinnät suurista linjoista, työn alla olevista teoksista ja niiden tekijöistä piirtyivät ikuisesti mieleeni. Siitähän se lähti. En näe yhtä ainoaa syytä, miksi sitä ei viedä päätökseen koko laajuudessaan mikä silloin alkoi.
En liioittele yhtään kun sanon, että Joki on kohtalon kehto asettuu valmistuessaan de Sican, Truffautin, Gorettan, Hustonin ja Niskasen teosten rinnalle. Teokset, joita tarkoitan, ovat Polkupyörävaras, 400 kepposta, Pitsinnyplääjä, Hustonin sotadokumentit ja Kahdeksan surmanluotia.
Voitin sitten hovioikeudessa. Säätiössä vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Tietysti he voivat jatkaa kuten tähänkin asti. Mutta silloin rikosoikeudelliseen vastuuseen saatetaan henkilöt, jotka ovat käyttäneet lakia omiin tarkoituksiinsa.
Minä vaan päätin, että sonnan heitto saa riittää. Nyt. Siitä tehdään loppu.
Olen varmasti ainoa elokuvan tekijä, joka on haastettu oikeuteen sen takia että hän on yrittänyt selvittää Säätiölle tuotantoa, jonka Säätiö on itse saattanut alkuun. Säätiö lähti Ounasjokivarteen mukaan huhtikuussa 2004. Vuotta myöhemmin kesäkuun alussa sain kummallisen puhelinsoiton rikospoliisista Hakaniemen torille. Tiukka ääni tiedusteli, mitä tiedän uhkaavista viesteistä, joita on lähetetty neljän kuukauden ajan eräälle virkamiehelle.
Viestini kesken kuvausten talvella ja keväällä 2005 voi koska tahansa tarkistaa ja lukea, eikä vainoharhainenkaan löydä niistä vähäisintäkään uhkaa. Asiallista tuotannon tilaa, sisältöä ja sen selvittämistä koskevaa viestintää.
Rikospoliisin kuulustelussa minulle kuitenkin selvitettiin, että tuotannossa on epäselvyyksiä, joita en ole suostunut selvittämään, neljän kuukauden ajan olen lähettänyt uhkaavia viestejä virkamiehen kotiin ja väkivallalla uhkaillen olen vaatinut lisää rahaa! Minustahan tehtiin oikein kunnon rikollista, mafiamiestä, joka väkivallalla uhkaillen pyrkii hankkimaan taloudellista hyötyä. Yksikään kunniallinen kansalainen ei vaadi rahaa ennen kuin kauppa on tehty. Haavisto ei päästänyt edes esittelemään keskeneräistä teosta Säätiölle.
Rahaa ei edes mainita koko viestinnässä. Ei tietenkään, koska halusin vain selvittää sitä mitä on tehty ja mihin on mahdollisuuksia. Rahaa halutaan vasta siinä vaiheessa kun nähdään, että kauppa on tehty.
Nyt on tietysti toisin. Vaadin tietysti kärsitystä vahingosta hyvitystä. Kolmen vuoden intensiivisiä kuvauksia, niissä syntynyttä 400 tunnin ainutkertaista aineistoa ei haudata noin vaan. Kuten oppi-isäni Mikko Niskanen julisti, nyt on huudettava sutena susien joukossa.
Haaviston rikosilmoitus on aivan loogista jatkoa kaikelle aiemmalle. Se meni kyllä liiallisuuksiin, todella pahasti. Kolme vuotta kuvauksissa lappilaisessa jokivarressa ja neljättä vuotta syytettynä oikeudessa rikoksesta, jota en ole tehnyt, joka ei ole edes rikos, on todellakin liikaa, kaiken kohtuuden ylittävää, törkeää ja häikäilemätöntä virka-aseman väärinkäyttöä.
Teon tarkoituksellisuutta ilmentää hyvin se, että lukuisia kertoja menneen kolmen vuoden aikana olen pyrkinyt sovittelemaan asiaa, mutta siihen ei ole suostuttu. On siis todella haluttu ja pyritty siihen, että minut tuomittaisiin oikeudessa rikoksesta, jota en ole tehnyt. Pitkään minua vietiinkin järjestelmässä kuin pässiä narusta, kuulematta, näkemättä, mutta lopulta sitten kuultiinkin.
Eiköhän me vain tehdä valmiiksi se, mikä silloin alkoi kun kilistimme veljen maljat korkeatasoista kolmesti hiilen läpi laskettua sinettälaista pontikkaa byroossasi Filmitalossa.
Metsältä maistuvissa ryypyissä oli jo peräpohjolan mukkalaista ilmapiiriä, myyttistä uskonnollisuutta, unelmia ja toiveita, ankaraa ja vaistonvaraista elämäntapaa, kohtaloa, joka kaikkia jokivarren ihmisiä sitoo.
Tehdään Jannen lapsuudesta julkinen, kuten hänelle
äskettäin sanoin.
Keep up good work, Iikka.
Your companion in arms Ilkka Ilkare.
