Elämää DocPointin jälkeen. Erkko Lyytinen 09.02.09
I get as close as I can... I pull the trigger
DocPointin ehdottomasti hauskin vieras Sean McAllister(mm. Japan: Story of love and hate) ehdotti ideaa, joka sai minut heti syttymään. Hän järjestäisi workshopin ja siihen kutsuttaisiin n. 5 suomalaista tekijää. Innostuin heti ajatuksesta koska, Seanin tapa kuvata ja lähestyä, käydä päälle, tunkeutua ja olla osana tarinankerrontaa on minusta riemastuttava tapa tehdä dokumenttielokuvaa.
Uskon, että kaikki ne aiheet, joita suomalaisessa dokumenttielokuvassa ei koskaan käsitellä ,olisivat mahdollista toteuttaa Seanin metodilla. Esimerkiksi perheväkivalta, suurin osa suomalaisesta väkivallasta tapahtuu kotona ja samalla se on oleellinen osa suomalaisuutta, meillä ei ole yhtään elokuvaa aiheesta. Ajattelen, että Seanin tapa tehdä elokuvaa on aseista riisuvaa. Hänellä on joku poikkeuksellinen kyky olla ajaa itsensä lähelle ja saada asiat näkymään kameran edessä.
Ärtyneenä seuraan Täynnä Tarmoa- dokumenttielokuvan ympärillä käytävää keskustelua. Yksi palsta on Uuden Suomen blogi. Siellä ohjaaja Oskari Pastilaa syytetään salakuvaamisesta ja luetaan lakia, vaikka kyseiset lainkohdat eivät liity tähän tapaukseen. On todella surullista katsoa kahden Tarmon toimitsijan epätoivoista poukkoilua. Heidän tarkoituksenaan on estää oma näkymisensä dokumenttielokuvassa.
Videoklipit toimitsijan kotoa lienee selkeä esimerkki siitä, että toimitsija tiesi mitä kuvataan ja milloin kuvataan. Suullisen kuvausluvan myöntäminen on helppoa, toimitsijat, kuten useat dokumenttielokuvan kohteet, tunsi itsensä imarreluksi siitä, että hän on osallisena ja kuvauskohteena. Kun lopputulos ei vastannut heidän ”omakuvaansa” oli ahdistus suurin, lisäksi ahdistusta lisäsi pikkupaikkakunnan luomat paineet. Kaikista kauheinta näyttää olevan se, että toimitsija nousee autoon ”ulkomaalaisen” kanssa.
Minusta ohjaaja Oskari Pastilalla on sama poikkeuksellinen kyky tajuta arjen draama ja itsepintaisesti pyrkiä kuvaamaan siellä missä tapahtuu. Itse ”löysin” Täynnä Tarmoa viime syksynä. Katselin alku minuutteja odottaen jotain Hoop Dreams kaltaista viritystä. Eteeni aukenikin maailma, jonka tiesin olevan olemassa, mutta jota ei koskaan suomalaisessa dokumenttielokuvassa ole pystytty kuvaamaan. Ihmiset puhuvat rehellisesti, kamera on siellä missä sen tulee olla ja aina silloin kun tapahtuu jotain merkittävää. Itsesensuurin ja häpeän puute olivat teoksen poikkeuksellista sisältöä.
Seanin workshop on tervetullut ajatus, toivottavasti esim. Dokumenttikilta innostuu tästäkin ajatuksesta. Mutta pitäisikö olla valmiit aiheet ja jo kuvattua materiaalia?
2 kommenttia
Ti 10.02.2009 @ 07:36
Come on, it´s not as rare as you express, but it may be hidden in the prejudgments of cultural monocracy. Do not take sides so eagerly for Full of Hustle, for there were some indications film maker´s intentions are no as clean as they let us understand. Mainly,
I was left with the wavering feeling, out of the entity was put aside material which was not so "funny" and would have tinted the documentary in different light. To put it in other words, there was a sense of slanted handling. So, getting close and being honest as a story teller is not as simple issue as one might expect.
Ilkka Ilkare
Ti 10.02.2009 @ 08:14
Come on, it´s not as rare as you express, but it may be hidden in the prejudgments of cultural monocracy. Do not take sides so eagerly for Full of Hustle, for there were some indications film maker´s intentions are no as clean as they let us understand.
Mainly, I was left with the wavering feeling that out of the entity was put aside material which was not so "funny" and would have tinted the documentary in different light.
To put it in other words, there was a sense of slanted handling. So, getting close and being honest and telling the truth as a film maker is not as simple issue as one might expect.
After all, film making is nothing but lying. For simple reason; reality is just too vast to tell it as it really is. Therefore, one has to "lie" to squeeze it into the film form. How You lie, that´s what matters.
Ilkka Ilkare
