Tampereella palkittiin
Tampereella oli pitkissä dokumenteissa kova taso, olivathan mukana myös mm. John Websterin ja Peter von Baghin erinomaiset työt. Pitkien dokumenttien pääpalkinnon voitti Tampereella Annika Grofin LIIKKUMAVARA,joka esitetään uusintana syyskuussa. Tuomaristo perusteli päätöstään seuraavasti:
Festivaalin informatiivisin ja koskettavin elokuva. Elokuvan aihe voi tuntua monista ikävystyttävältä, mutta lopputulos on intensiivinen ja intohimoinen tutkielma surullisen ontuvasta demokratiasta. Elokuva ei ole neutraali – ei edes puoluepoliittisesti – mutta osoittaa siitä huolimatta todellista empatiaa ja kunnioitusta kaikkia mukana olevia poliitikkoja kohtaan. Kameratyöskentely on erinomaista: taidokkaiden muotokuvamaalausten tavoin se tekee ihmisten kasvoilla näkyviksi paljon sanojen tavoittamattomiin jäävää. Elokuva on myös leikattu hienosti: oletettavasti hengästyttävästä määrästä kuvamateriaalia on taidokkaasti poimittu ja yhdistetty tärkeimmät palaset
Erikoispalkinnon tuomaristo antoi Jukka Kärkkäisen ohjaamalle Kansakunnan olohuoneelle, joka esitetään Dokumenttiprojektissa joulukuussa. Tuomariston suositus saisi melko varmaan karvat nousemaan pystyy ulkoministeri Stubbilta,
Unohtakaa Nokia ja innovaatiotalous! Tuomaristo vaatii täten, että tätä elokuvaa käytetään jatkossa Suomi-brändin pääasiallisena markkinointivälineenä. Elokuvassa esiintyviltä henkilöiltä on vaadittu mahtavaa huumorintajua sekä täydellistä luottamusta ohjaajaa kohtaan, jotta elokuvan armoton rehellisyys on ollut mahdollista. Elokuvassa on vahva sosiopoliittinen näkökulma, mutta se kantaa myös pidemmälle sisältäen melankolista pohdintaa elämästä nyky-yhteiskunnassa ylipäätään.
Ensi alkuun elokuvassa esiintyvät henkilöt voivat vaikuttaa hupaisalta kummajaisparaatilta, mutta loppujen lopuksi heidän elämäntilanteensa ja huolensa osoittautuvat samoiksi kuin meidänkin – ja pitkälti samoiksi kuin henkilöhahmojen elämäntilanteet ja huolet vaikkapa Samuel Beckettin tuotannossa
Ai, miksi Stubbilta nousisi karvat pystyyn_ Sen verran vahvoja omaperäisenä nähty suomalaiselokuva on maailmalla jo herättänyt. Se on valittu kyllä jo kovatasoisen Varsovan Planete festivaalin kilpailusarjaan, mutta DocPointissa vieraillut Peter Wintonick antoi elokuvalle uuden nimen: Dead Men Talking. Tunnetun Nyonin festivaalin johtaja Jean Perret puolestaan soitteli muutama päivä sitten tuskaillen, valitako elokuva kilpailusarjaan vai ei. Sen verran ristiriitaisia tuntemuksia se hänessäkin nostatti.
1 kommentti
Ma 09.03.2009 @ 11:23
Ristiriitaiset olivat omatkin tuntemukseni, kun olin tämän Tampereella nähnyt. Olen sen verran itsekin tähän elokuvaan "syyllinen", välitin nimittäin tuotantoyhtiön lehtibuffin yhdelle elokuvassa esiintyvistä miehistä. Silloin tuotantoyhtiön suunnitelmissa oli dokumentti, joka kertoisi radion puheohjelmiin soittavista ja päivän aiheita kommentoitavista henkilöistä.
Tämä tuttavani oli mukana elokuvan esityksessä DocPointissa, ja täytyy sanoa, että hänen kohdallaan ei tuo luottamus kyllä oikein toteutunut. Ei hänellä ollut käsitystä siitä, minkälaisessa elokuvassa hän oli mukana. Ja hän oli erityisesti myös pahoillaan elokuvassa esiintyneen toisen pariskunnan puolesta. Kyllähän varmaan meistä jokaisesta saisi arkipäivän kummajaisen, kun kuvatusta materiaalista valitaan sopivat kohtaukset.
Omasta mielestäni dokumenttielokuvan, jonka lähtökohta on tällä tavalla hyvin henkilökohtaisiin lähtökohtiin ja tarinoihin, arvo löytyy siitä miten sen tekoprosessin aikana kohdellaan ihmisiä, ja minkä kuvan sen kuvattavistaan rakentaa. Ei tavallisella ihmisellä ole mahdollisuuksia arvioida sitä, miltä hän elokuvassa ja sen kerronnassa näyttäytyy. Ja silloin vastuu on tekijällä ja myös niillä, jotka sen rahoittavat.
Toivottavasti tämä elokuva herättää laajemminkin keskustelua dokumenttielokuvan eettisistä perusteista. Elokuvia on aina helppo perustella sillä, että ne kuvaavat yleisemmin jotain teemaa ja aihetta (esim. Kansakunnan olohuonehan kuvaa tietojen mukaan "ajan väistämätöntä kulkua".
Mutta mielestäni tässä lajityypissä elokuvan taiteellinen arvo mitataan sen eettisen lähestymistavan mukaan. Vaikka dokumettielokuva kuinka kertoisi jostain yleisestä teemasta, siinä esiintyvät ovat kuitenkin mukana aina omilla kasvoillaan, ja omalla elämällään. Ja tuota tulisi kunniottaa, ja käsitellä kuvattua materiaalia lahjana, jonka on saanut.
