Totuus ja totuudellisuus.Iikka Vehkalahti 23.10.08
Markku Lehmuskalliolta ja Jukka Kärkkäiseltä on tulossa hienot dokumenttielokuvat. Molempien kanssa nousi esille kysymys dokumenttielokuvan totuudellisuudesta.
Markku Lehmuskallion elokuva kertoo Suomen historian 90 minuutissa ja siitä tulee Markun ehkä merkittävin teos. Ei, en ole nähnyt edes elokuvan raakaleikkausta, koko elokuva on pienillä rullilla, sitä ei ole laitettu edes kasaan. Mutta olen lukenut seitsemännentoista version käsikirjoituksesta, johon on yksityiskohtaisesti kirjoitettu jokainen kuva (vielä kuvaamatonkin) ja kohta puolentoista vuoden ajan Markku on säännöllisesti tullut, joskus äkkiarvaamatta , tapaamaan ja kertomaan elokuvan edistymisestä.
Markku Lehmuskallio ja Suomen historia, siitä ei voi tulla huonoa elokuvaa. Näen sen yhdessä Markun kanssa Yleisradion isossa auditoriossa suurelta kankaalta, kun rullat on laitettu yhteen.
Elokuvan katsominen tekijälle vieraassa ympäristössä, suurelta kankaalta, on elokuvan valmistumisen loppuvaiheessa terveellinen kokemus. Kuukausien leikkaustyö samassa huoneessa, samassa ympäristössä aiheuttaa sokeutumisen, edellisen leikkausversion vankina olemisen.
Irtaantuminen uuteen tilanteeseen, uuteen paikkaan, kuvan etäännyttäminen antaa ohjaajalle mahdollisuuden nähdä elokuva uusin silmin.
Markun tapaamisen jälkeen katsoimme Jukka Kärkkäisen ja tuottaja Sami Jahnukaisen kanssaKansakunnan olohuone dokumentin leikkausversion juuri suurelta kankaalta. Mistä elokuva kertoo?
Suomalaisista ihmisistä. Kyllä, dokumentissa on tarina ja tarinoita (kuten: peräkammarin poika tulee isäksi, odottaa synnytystä, aikoo muuttaa yhteen äidin kanssa, lapsi syntyy, parisuhde hajoaa, lapsesta tulee isälle tärkeä), mutta elokuvan voima ei synny yksinkertaisista narratiivisista rakenteista. Kysymys on liikkumattoman kameran vangitsemista kuvista, tilanteista ja päähenkilöiden läsnäolosta, joka vahvuudellaan rakentaa elokuvaan jännitteen.
Tai jättää rakentamatta, mikäli jännite ei kestä tai pysy.
Eräs keskeinen elementti jännitteen säilymiselle on elokuvan totuudellisuus. Katsojan ja elokuvan tekijän välisen sopimuksen luotettavuus. ” Luottamus dokumenttielokuvassa on sama kuin parisuhteessa, jos petät kerran sinua epäillään aina”, kirjoitin joskus.
Tämä kysymys nousi esille keskusteluissa niin Markun kuin Jukankin kanssa. Markun kanssa kysymys oli teoreettisesta pohdiskelusta suhteessa moneen uuteen dokumenttiin. Jukan osalta kysymys oli elokuvan erään keskeisen henkilön uskottavuudesta. Toimiessaan tietoisena kameran läsnäolosta hän ”näyttelee” itseään. Tämä ei ole ongelmallista, elokuvan totuudellisuuden kysymys tulee esille, mikäli henkilö dokumentissa teeskentelee, että ei ”näyttele” ja jää siitä kiinni.
Toisin sanoen, dokumenttielokuvankin päähenkilön toiminnan on oltava uskottava.” When The Truth does not exist, it is truthfullness we desire”. Ja ensimmäinen koetinkivi tässä uskottavuudessa on kysymys toiminnan motiivista, sen totuudellisuudesta tai todellisen motiivin salaamisesta, teeskentelystä.
Tätä keskustelua olen käynyt usean ihmisen kanssa mm. elokuvista Lakshmi and Me, Katastrofin ainekset, Pyhän kirjan varjo ja Confessions of a Flying Women, koska kaikissa niissä elokuvan päähenkilö on myös elokuvan ohjaaja. Jokaisen elokuvan osalta on hyvin tärkeää tietää/kokea miksi
ohjaaja tekee elokuvan ja miksi päähenkilö toimii niin kuin toimii.
Kuinka paljon päähenkilö toimii elokuvan takia, kuinka paljon itsenäisenä päähenkilönä, joka toimii ja elää elokuvasta huolimatta. No, on itsestään selvää, että toiminnan motivaatio on kombinaatio näistä molemmista. Niinpä kysymys on, missä suhteessa tämä kombinaatio toimii eri vaiheessa
elokuvaa/päähenkilön toimintaa, kuinka totuudellinen/rehellinen päähenkilö/ohjaaja on toimintansa motiiveista.
John Webster ja Nils Bagh Andersen painiskelivat kuukausia mm. tämän kysymyksen ympärillä, silti elokuvan loppupuolella kysyn itseltäni – monen muun tavoin – onko päähenkilö Websterin toiminta uskottavaa hänen heittäessään muoviastioita ulos kodista tai ajaessaan 300 kilometriä
hakemaan biopolttoainetta. Kuinka käänne kesän auvoisuudesta syksyn äärimmäisyys- käyttäytymiseen on perusteltu, ladattu. Oliko ”oikeasti” syynä suomalaisen syksyn depressiivisyys, vuoden koeajan päättymisen vai elokuvan kehittymisen paineet? Vai joku muu? Koska ”oikeassakin” elämässä John Webster oli aika epätoivoinen syksyn tullessa.
Dokumenttielokuvan tekeminen on käsittämättömän vaikeaa, joskus ratkaisu totuudellisuuden ongelmaan voi olla hyvin yksinkertainen. Leikatessamme Raja Hindustan ( King of India) erästä keskeistä kohtausta, ratkaisu oli hyvin yksinkertainen. Palaaminen siihen aikajärjestykseen, jossa tapahtumat olivat ”oikeassa elämässä” tapahtuneet.
Joskus olen jopa ajatellut ,että onko olemassa todellinen aika/tapahtumien todellinen järjestys, jota leikkaaja vahingoittaa, jollei seuraa alkuperäistä tapahtumien aikajanaa. Typerää ajatella niin, mutta joskus vain tuntuu siltä.
