IDFAN OPETUKSET

”Kun vesi laskeutuu jäävät kivet selvemmin näkyville.” Väittäisin, että näin on tapahtumassa dokumenttielokuvan alueella. Dokumentin kansainvälinen regressio – klishettä käyttäen –”viitoittaa tietä tulevaisuuteen.”

Monta vuotta on televisio painostanut dokumentintekijöitä tekemään parmemin televisioon sopivia, helpompia tuotantoja (myös Suomessa). Ja monta tv-dokumentin tekijää on pyrkinyt samaan aikaan tekemään – keskinkertaisin tuloksin – dokumenttielokuvia.

Kärjistäen: tuloksena on ollut suuri määrä ihan hyviä dokumentteja, jotka eivät kuitenkaan ole pärjänneet vahvoille draamoille tai hienoille fiktioelokuville tai ovat jääneet tosi-tv:n ja reality tv:n jalkoihin. Monesta muustakin syystä johtuen luonnollisena seurauksena on ollut dokumentin rahojen väheneminen ja aseman heikkeneminen (esim. Arte ja BBC) televisiossa.

Tätä kehitystä vastaan on pyritty toimimaan eri tavoilla: Arte kehitti Cut Up-sarjan (Tarinateltan sukulaisen) Grand Format elokuvien rahoilla. Cut Upissa sidotaan yhdeksi kokonaisuudeksi lyhytelokuvia ja katkelmia dokumenttielokuvista yhden teeman ympärille.

BBC:n maineikkaan Storyvillen tuottaja Nick Fraser on puolestaan jo monta vuotta taistellut ”ikävystyttäviä, taiteellisia festivaalidokumentteja” vastaan. IDFAn Foorumissa hän pitchasi kaksi tuotantoa, joita Tue Steen Müller ihan perustellusti kutsui taboild-lähtöisiksi.

Monessa maassa on ryhdytty kehittämään dokumenttisarjoja (jotka ovat kaukana Paul Watsonin maineikkaista ensimmäisistä sarjoista laadultaan) tai tuottamaan ns. viihdyttäviä dokumentteja.

Mutta ”tällaisessa tilanteessa ei pidä suinkaan mennä polveilleen, päinvastoin”, sanoi erinomaisten dodkumenttielokuvien tuottaja, Johan van Kaoukenin työpartneri ja suurten yleisöjen tv-kisojen kehittäjä ja tuottaja.

”On tehtävä sellaista laatua, joka tavoittaa yleisön. On tähdättävä prime time yleisöön ja siihen, että elokuvateattereissa elokuvat keräävät yleisön”.

Eli kuten itse koin: kun vesi laskee kivet ja vuoret näkyvät paljon selvemmin.

Ei ole sattumaa, että IDFA , jota usein syytetään tv-dokumenttifestivaaliksi – valitsi tämän vuoden tähdekseen Pirjo Honkasalon. Pirjon tinkimättömät työt saivat aivan erinomaisen vastaanoton , samoin myös hänen valikoimansa, joiden joukossa mm. Lachende Man, Luchino Visconti ja Dovzhenkon Maa.

Eikä ole sattumaa, että IDFA:n Foorumiin esiteltäväksi kansainväliselle rahoittajayleisölle valittiin käsittämätön määrä eli seitsemän suomalaistuotantoa, joiden vastaanaotto oli pääosin erittäin myönteinen. Ja Miesten vuoro valloitti yleisöä erinomaisella tavalla ja taitaa olla ensimmäisen kerran, kun POV eli USA:n johtava dokumenttielokuvapaikka PBS:ssä tuele esittämään suomalaisen dokumentin ?
(Vähän täytyy lyhentää, kun tämän luokan alastomuutta emme saa televisiossa näyttää, totesi tosin POV:N comm editor).

Eikä ole sattumaa, että YLEn Areenassa juuri dokumentit keräävät hyvin paljoni katsojia ja että Dokumenttiprojektin dokumenttielokuvilla on aivan erinomaisia katsojalukuja. Viimeisistä Vankilasta valtaan taitaa lähennllä jo 40 000 ja katselukestävyyttä vaativa Hyönteisten ääni taitaa olla 10 000:ssa.
Lukuja, jotka herättivät ihailua mm. Hollannin television ihmisissä.

Eli väitän, että oman sielunsa myymisen sijasta parhaat tekijät ovat ymmärtäneet, että tason laskemisen sijasta on pyrittävä entistä parempaan laatuun, tähdättävä entistä korkeammalle.