Uudessa scifissä älykäs suunnittelu syrjäyttää tieteen

Varoitus! Kirjoitus paljastaa juonenkäänteitä kahdesta kevään hittielokuvasta, Nicolas Cagen tähdittämästä sci-fi-jännäri Knowingista ja Dan Brownin kirjaan Enkelit ja demonit perustuvasta samannimisestä blockbusterista.

Vietin yön kauhuelokuvien parissa Night Visions -festivaalilla. Myös kulttileffoja ja fantasiaa esittävän festarin ohjelmistossa oli tällä kertaa harvinaisen paljon uskontoa käsitteleviä elokuvia: edellisessä blogipostauksessani käsittelemäni Religulousin lisäksi yön tunteina nähtiin Creepy Christian Films eli kokoelma kummallisia kristillisiä valistuselokuvia ja ohjelmiston viime hetken lisäys, ennakkonäytös kevään sci-fi-hitistä Knowing.

Knowing ponnahti äskettäin ensi-iltaviikonloppunaan Yhdysvaltain box officen listaykköseksi. Siinä Nicolas Cage näyttelee leskeksi jäänyttä huippuyliopisto MIT:n tutkijaa, jonka poika saa käsiinsä oudon viestin menneisyydestä: 50-luvulla haudatusta aikakapselista löytyvän kirjeen, johon on rustattu sarja numeroita. Viskilasin voimalla numeroita umpimähkään tulkitessaan Cage löytää niistä viestin: outo numerokirje sisältää (läntisen) maailman pahimpien katastrofien päivämäärät ja ennustaa tietysti myös tulevaisuuden. Tästä alkaa kilpajuoksu ajan kanssa, sillä pian käy ilmi, että läpyskä ei ennusta enempää eikä vähempää kuin maailmanloppua.

Kiinnostava yksityiskohta elokuvassa on se, että päähenkilö sattuu olemaan ammatiltaan nimenomaan maineikkaan Massachusetts Institute of Technology -tutkimuslaitoksin tutkija, ilmeisesti kosmologi. Yksi Knowingin avainkohtauksista on mielestäni hetki, jolloin Cagen esittämän hahmon usko tieteelliseen argumentointiin paljastuu horjuvaksi. Hän kehottaa oppilaitaan pohtimaan determinismin ja sattumien kautta etenevän kehityksen, toisin sanoen evoluution eroja: eteneekö elämämme ennalta määrättyä polkua pitkin vai onko se vain sarja sattumanvaraisia tapahtumia. Miten on mahdollista, että juuri meidän galaksissamme asuttamamme planeetta pyörii auringon ympäri juuri oikealla etäisyydellä, voiko se olla vain sattumaa? Murheellinen Cage osoittaa katsojalle pettymystään taipuessaan itse evoluution puolelle: kaikella ei olekaan tarkoitusta, ja se syö miestä.

Tosielämässä ajatuskin elokuvassa MIT:n luokkahuoneessa tapahtuvasta ryhmätyöstä on absurdi. Arkijärkinen tapa jolla elokuvan päähenkilö asian esittää, "tarkoituksen" etsiminen planeettojen välisestä etäisyyksistä, haiskahtaa niin pahasti älykkäältä suunnittelulta, että sellaisesta luennoimisesta saisi MIT:sta luultavasti kenkää melko nopeasti. Älykkään suunnittelijan (intelligent designer) puolesta puhuvat tutkijat, jotka esimerkiksi pitävät evoluution kehityskulkua nykyiseen huippuunsa niin epätodennäköisenä, että sen täytyy olla jonkun suunnittelemaa, ovat tiedemaailman kummajaisia. Intelligent design on etäisesti akateemiselta kuulostavaa sanahelinää, jolla kreationismi puetaan halpaan valeasuun poliittisia tarkoituksia varten.

Tämän jälkeen Knowing muuttuu yliluonnolliseksi katastrofielokuvaksi. Elokuvan kliimaksissa numeroviestin tuojat paljastuvat avaruusaluksella liikkuviksi henkiolennoiksi, jotka ovat tulleet hakemaan tuhoutuvalta maapallolta uutta Aatamia ja Eevaa. Nicolas Cage antaa oman poikansa mennä heidän mukanaan ja olennot nousevat alukseensa paljastaen samalla selässään kasvavat enkelinsiivet. Sitten maapallo tuhoutuu tulimyrskyssä. Elokuva päättyy jollain toisella planeetalla uuteen Edenin puutarhaan, jossa maasta pelastettu lapsipariskunta pinkoo aaltoilevalla viljapellolla kohti uutta Hyvän ja pahan tiedon puutta avaruusalusten hohtaessa taivaanrannassa.

Knowingin tapa antaa älykkäälle suunnittelijalle yliluonnolliset avaruusolennon kasvot on hurjinta new age -propagandaa, mitä valtavirtaelokuvassa on pitkään aikaan nähty. Tällainen ufovaikutteilla tuunattu kristillisyys kuitenkin ilmeisesti puhuttelee post-X-files-populaarikulttuurin keskellä ja aktivoituneen kristillisen oikeiston vaikutuspiirissä kasvanutta sukupolvea, sillä elokuva on juuri nyt Yhdysvalloissa käsittämättömän suosittu.

Knowingissa iloisesti häränpyllyä heittävät käsitykset kosmologiasta muistuttivat minua heti romaanista Enkelit ja demonit, Da Vinci -koodilla maailmanmaineeseen singahtaneen Dan Brownin toisesta jännäristä, jonka elokuvaversiosta on tulossa kesän megahitti, tähtenä Tom Hanks. Kuten Knowing, sekin sijoittuu osittain huipputason tiedelaitokseen, nimittäin hiukkasfysiikan tutkimuskeskukseen Cerniin, ja päähenkilöt ovat tutkijoita. Enkelit ja demonit -kirjassa ei puututa evoluution, vaan mennään paljon pidemmälle. Älykäs suunnittelija esitellään alkuräjähdyksen alkuunpanijana.

Kirjassa symbolitutkija Robert Langdon (elokuvassa Hanks) saa kutsun Cerniin selvittämään huippututkijan murhaa. Tutkijan erikoisalaa on antimateria. Onnistuessaan tuottamaan antimateriaa tutkija uskoo löytäneensä samalla kiistattoman todisteen maailmankaikkeuden luojan olemassaolosta. Tämä älykkään suunnittelijan voitto tieteen vannoutuneesta rationalismista muodostuu kirjan pääteemaksi: olisiko tässä viimein avain uskonnon ja tieteen sopusointuun? Jännärissä filosofinen debatti on kuitenkin muutettava toiminnaksi: eri uskomus- ja tutkimusperinteiden esittelyyn ei tuhrata aikaa, vaan "uskonto" ja "tiede" niputetaan dramaattista hyvän ja pahan taistelua käyviksi homogeenisiksi, yksimielisiksi osapuoliksi. Kun uskoa edustaa Vatikaani ja paavia valitseva konklaavi, tiedettä edustava Cern hiukkaskiihdyttimineen pääsee näyttelemään tieteellisen argumentoinnin mekkaa.

Vaikka Brown esittää järjestäytyneet uskonnot, erityisesti katolisen kirkon, melko kriittisessä valossa korruptoituneina laitoksina, kirjaa ei voi kuitenkaan todellakaan pitää uskontokriittisenä. Päin vastoin, sen taustatarinaahan kannattelee ajatus tieteellisten todisteiden löytyminen yliluonnolliselle luojalle. Brown panee myös katolisen papin suuhun pitkän puheen, jossa uskonto esitellään perinteiseen tapaan moraalin alkulähteenä: tiede ei anna neuvoja oikean erottamiseen väärästä, uskonnoton yhteiskunta elää ilman moraalia.

Teoria älykkäästä suunnittelijasta ja uskonnon välttämättömyys moraalikoodin lähteenä ovat sattumalta myös juuri ne kaksi isoa kysymystä, joihin Richard Dawkinsin erinomainen kirja The God Delusion pureutuu. Kuten Enkelit ja demonit, molemmat teokset tuntuvat löytäneet ne kaksi argumenttia, joilla jumaluskoa perustellaan tällä hetkellä kiihkeimmin meille järkiperäisyyteen nojautuville pakanoille. Dawkins avaa intelligent design -ajattelun lähtökohdat todella tyhjentävästi: käsittelemällä jumalan olemassa oloa hypoteesina, jota voidaan tavalliseen tapaan testata. Hypoteesi älykkäästä suunnittelijasta osoittautuu kehäpäätelmäksi: jos älykäs suunnittelija on olemassa, hypoteesin toteutuminen synnyttää uuden kysymyksen hänen alkuperästään. Mistä löytyy vielä älykkäämpi suunnittelija? Moraalin osalta Dawkins puolustaa käsityksestä Zeitgeistista ja sen mukana muuttuvasta moraalikoodistosta, joka pikemminkin ohjaa esimerkiksi raamatuntulkintoja kuin saa alkunsa niistä.

Olen lueskellut viime aikoina myös brittiläisen Michael Bywaterin kirjaa Big Babies, jonka mukaan olemme lakanneet kasvamasta aikuisiksi. Bywaterin mielestä nykykulttuuri aktiivisesti lapsellistaa ihmisiä puhuttelemalla ja kohtelemalla aikuisia kuin lapsia. Bywater tarttuu myös älykäs suunnittelija -buumiin ja pitää sitä osana lapsellistamisen kulttuuria: älykkäällä suunnittelijalla kielletään miksi-kysymys, tärkeä osa kriittistä ajattelua. Kiltit lapset eivät kysy miksi.

Tätä tekstiä kirjoittaessani huomasin muuten syyllistyväni itsekin lapsellistamiseen: postauksen alusta löytyvä spoiler-varoitus kuulostaa pelottavan paljon yhdeltä Bywaterin esimerkeistä. Spoiler-varoitushan sisältää oletuksen, että lukijalla on puutteelliset luetun ymmärtämisen taidot. Olemme niin tottuneita erilaisiin varoituksiin että ne tuntuvat vain ystävällisiltä ohjeilta, kun meidän pitäisi tulkita ne älyn lahjojemme aliarviointina. Kamalaa, onko minustakin tulossa lapsettaja?

Kirjoittaja on ateisti, joka pelkää kummituksia.