Perspektiivi ulkoavaruudesta
Kuinka ulkoavaruuden olento tekisi dokumentaaria kohtaamistaan ilmiöistä Maa-planeetalla? Millaisiin seikkoihin hän kiinnittäisi huomiota? Missä valossa näyttäytyisi ihmiskunnan toiminta; olisiko se omituista tai huvittavaa, vai tragikoomista?
Vuonna 1969 Werner Herzog lähti kuvausryhmänsä kanssa Pohjois-Afrikkaan aikomuksenaan tehdä eräänlainen science fiction kertomus käyttäen hyväkseen Saharan autiomaan karuja ja kuolleita maisemia. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat kuvausten alkaessa, mutta tämän seikkailun tuloksena syntynyt elokuva Fata Morgana on tuon alkuperäisen idean kyllästämä. Tässä elokuvassa Lotte Eisner lukee otteita Popol Vuhista samalla kun kangas täytyy kuvista autiomaan tyhjyydestä sekä maan ja ilman rajalla väreilevistä kangastuksista. Hiekan ja tuulen entropia kuluttaa koneiden ja eläinten raadot hitaasti tomuksi. Maailma ja ihmiset näyttäytyvät vieraina ja yhtä outoina kuin olisimme matkanneet toiselle planeetalle. Herzog itse kuvasi elokuvaansa ”Andromedasta saapuneiden muukalaisten kuvaamaksi dokumentaariksi jonka he jättivät jälkeensä”.
Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Herzog otti saman idean uudestaan käyttöön, tällä kertaa kuvaten Persianlahden sodan raunioita, palavia öljykenttiä, sekä tuhkan ja noen kyllästämää maata ja ihmisiä. Tuloksena syntynyt Lessons of Darkness on lähes surrealistinen. Paikoin ylvään, paikoin seesteisen klassisen musiikin säestämänä (mm. Mahler, Pärt, Wagner) helikopterista kuvatut kamera-ajot liukuvat yli mustuneen maan ja öljyjärvien, pysähtyen välillä seuraamaan miehiä jotka yrittävät sammuttaa öljypaloja. Katsoessani ihastelen haltioituneena kuvien epätodellista kauneutta, mutta samaan aikaan mieleni yrittää kertoa minulle näkemieni asioiden kauhistuttavuuden. Tämä polariteettien yhtäaikainen kokemus on hämmentävä samaan tapaan kuin Koyaanisqatsissa jonka esteettisyys on ilmiriidassa sen esittämän sanoman kanssa.
Kenties juuri tämä paradoksi on toiselta planeetalta matkustaneen dokumentaristin katseen tulos. Olennon, joka ei osaa kuormittaa havaitsemiaan asioita ihmisolentojen moraalisilla käsitteillä. Kertojan ääni (aina yhtä ihastuttavan lakoninen Herzog) Lessons of Darkness elokuvassa havainnoi kohtaamansa asiat paljain silmin lähes luontodokumentaristin tavoin. Auringonpaisteessa kiiltävä öljyjärvi yrittää naamioitua vedeksi ja öljypaloja tukahduttavat olennot suorittavat erikoisia rituaalejaan lähes symbioottisessa suhteessaan maasta syöksyvään liekkiin.
Herzogin valitsema näkökulma on tavallaan hyvin osuva väline dokumentaristin käyttöön, sillä eikö dokumentaristi aina ole jossain määrin vieras tarkkailija? Kinosilmänsä kanssa hän on tilanteisiin ulkopuolelta tunkeutuva tai ulkopuolelta tarkasteleva olento, harvoin itselleen täysin luonnollisessa ympäristössä. Ja eivätkö havainnot, joita dokumentaristi tallentamastaan maailmasta tekee vaadi juuri katseen etäännyttämistä materiaalista, tuoreen näkökulman löytämistä, kenties jopa tunteetonta analyysia?
Entä oma katseeni? Kun suuntaan sen maailmaan, näenkö kauneuden rumuudessa, tai koomisen traagisessa? Entä miten maan ulkopuolelta tullut muukalainen katsoisi minua istumassa toimistossa, katsomassa hävityksen kuvia monitorista ja sitten kirjoittamassa niistä? Millaisena elämäni näyttäytyy? Onko se yhtä absurdia kuin joukko miehiä jotka vuoroin sammuttavat palavaa öljysuihkua vain sytyttääkseen sen taas uudelleen?
