Amsterdamin kokemuselämyksiä.
DokBlogin marraskuun lopun kirjoitukset käsittelivät maailman suurinta dokumenttielokuvafestivaalia, johon kaikki kynnelle kykenevät osallistuvat. IDFA Amsterdamissa on massiivinen tapahtuma. Tänä vuonna järjestäjät laskivat 180 000 ihmisen osallistuneen lähes pariviikkoiseen tapahtumaan.
Tapahtuman elokuvat saivat neljä esityskertaa, järjestäjät laskevat ensi kerralla tarvittavan viisi, ettei ei-oota tarvitsisi myyntiluukuilla toistella. Festivaalikuluttajan näkökulmasta oli mukavaa, että lippuja oli 210 euron "vieras"-passin omaavalle katsojalle saatavilla hyvin, eivätkä jonotukset olleet läheskään edellisvuosien luokkaa. Tämä vaati tietysti aikaista aamuherätystä.
Lipullisten tilaisuuksien lisäksi päivittäin järjestettiin neljässä salissa ns. industry-näytöksiä, joihin pääsi passia näyttämällä tulojärjestyksessä. Nykyisin monilla festivaaleilla vieraslippujen saanti on työlästä ellei mahdotontakin näytöskohtaisten rajoitusten vuoksi. Uusintapaikkoja on kotimaisilla festivaaleilla usein kovin niukasti.
Henkilökunta oli asiansa osaavaa ja ystävällistä – jopa suurkuluttajalle tarjottiin asiantuntevia vinkkejä kuluvan ja seuraavan päivien lippuja hankittaessa. Ostajille oli omat passinsa: 500 myynnissä olevaa Docs For Sale -elokuvaa saattaa katsella myös verkosta koko vuoden ajan. Se vaati tietysti oman maksunsa.
Tässäkin blogissa on käsitelty pitchauksia ja forumeita perusteellisesti, ja itse pääsin kuulemaan osallistujakategoriani vuoksi vain niissä vierailleiden kommentaareja. Nykymuodossaan pitchaus ei enää pitkään toimi, sillä niissä on pelissä liian paljon liian lyhyessä ajassa. Silti monet suomalaiset tuottajat näyttivät tyytyväisiltä: kansainvälisisä avauksia ja yhteyksiä oli saatu ja ne olivat tuottaneet alustavasti tuloksiakin dokkareiden globalisoituneilla rahoitusmarkkinoilta.
Suomalaisia tekijöitä, tuottajia ja elokuva-alan toimijoita vilahteli siellä täällä. Näkyvimmin oli esillä Pirjo Honkasalo, aiempi IDFA-voittaja, jonka retrospektiivi ja tekijän toivelista olivat näkyvästi esillä festivaaleilla. Kansainvälisesti tunnetuin tuottajamme, alan komissaari Iikka Vehkalahti haastatteli Honkasaloa sujuvasti tämän master class -luennolla, jossa vapaita istumapaikkoja ei juuri ollut saatavilla.
Honkasalon tekijyyden erikoispiirteet tulivat hyvin esille: erityisen selväksi tuli elokuvahankkeiden lähtökohdan ei-kerronnallinen luonne, vaan kuva- ja kuvalähtöisyys. Tähän kuuluu myös päähenkilön valinta. Honkasalo kertoi kuvaamisensa luonteen muuttumisesta: hän kuvaa itse materiaalia entistä vähemmän.
Amsterdamin jokapäiväiset, puolitoistatuntiset Guest meet guest –tilaisuudet tarjosivat jälleen kerran hyvän mahdollisuuden tutustua dokumenttielokuvan piirissä työskenteleviin toimijoihin laidasta laitaan. Tuppisuisuus ei ole kunniassa, joten ilman seuraa tungoksessa ei tarvinnut olla. Itse keskustelin varsin asiapitoisesti paitsi lukuisten ohjaajien ja tuottajien, myös eri juryjen jäsenten sekä dokumenttielokuvafestivaalien toiminnanjohtajien ja kuraattorien kanssa. Käyntikortit ja jopa skriinerit tekivät kauppaansa hyvässä hengessä. Perästä kuuluu.
Itse onnistuin katsomaan valtavasta, yli 300 elokuvan tarjonnasta 26 elokuvaa. En yrittänyt ennustaa pääsarjojen voittajaa vaan etsin katsottavani historian, politiikan ja kansainvälisyyden kentiltä. Kansainvälisyydessä korostuivat globaali talous, esimerkiksi Kiinan toimet Afrikassa (China meets Africa) ja Euroopassa (Ruotsin Karlstadiin sijoittuva When Chinese come to town) ja suuryritys Nokia kongolaisen metallin hankkijana (Verikännykät), mutta myös esimerkiksi vietnamilaisten marjanpoimijoiden asema Suomen Lapissa (Elina Talvensaaren How to pick berries).
Myös ympäristöä ja ilmastoa käsittelevät elokuvat olivat suosiossa (esim. Ondi Timonerin Cool it). Parhaan Green Screen Documentary –palkinnon sai tanskalaisen Michael Madsenin Into Eternity (Onkalo), jonka aiheena on ydinjätteen loppusijoitus Suomessa. Nokian metallihankinnat ja suomalaisten tuottamat ydinjätteet saavat siis kansainvälistä huomiota maailmalla leviävissä kriittisissä dokumenttielokuvissa.
Nykyaikaisen historiadokkarin tuulia esitteli Jia Zhang-Ke'n elokuva I Wish I Knew, joka kerää yhteen kokemuksia Shanghaista juuri silloin, kun ensin japanilaiset ja sitten kommunistit valtasivat kaupungin. Kuten niin usein, konteksti on tuskin havaittavissa ja pääpaino oli yksilön kokemuksissa ja väliin melko irrallisissakin kertomuksissa. Yli kahden tunnin kesto on siten ymmärrettävä, mutta kokonaisvaikutelma jäi hajanaineseksi, kuten kokemuskertomusten sarjoissa niin usein. Miten elämys/kokemus jalostuu kokonaisvaikutelmaksi, on selvästi haaste uuden sukupolven tekijöille.
Sama ilmiö on nähtävissä esimerkiksi sotaa käsittelevissä televisiosarjoissa ja niiden oheistuotteina julkaistuissa kirjoissa (esim. The Pacific). Mutta on ilmiö löydettävissä myös nykyaikaisessa historiankirjoituksessa.
Aiemmin historiankirjoituksen hyveisiin kuului tietty palimpsestisyys: tekijä kirjoitti oman tulkintansa lähteiden päälle, jotka jäivät vain viittauksen varaan. Nyt lähteiden annetaan näkyä aiempaa selvemmin. Lähteiden moniäänisyys saa kuulua omana itsenään: erityisesti dokumenttielokuvassa tämä näkyy haastattelujen/kokemuskertomusten painottumisena, historiakirjoissa sitaattien määrän merkittävällä kasvulla. Oman tulkinnan esiintuominen ei enää ole niin arvossaan kuin aiemmin, sen sijaan alkuperäinen kokemus esitetään täysimääräisenä. Historiakirjat ovat tulleet tämän myötä paksummiksi ja elokuva pidemmiksi. Kokonaisvaikutelma kärsii, mutta elämykset ja kokemukset tulevat lähelle.
Tällä kaikella voi olla myös ideologista merkitystä. Saksassa dokumenttielokuva on aina tehnyt selväksi läntisen Saksan perustamishistorian taustalla olleen kokemuksen, jota nimitetään kärsimyshistoriaksi. Sen viime vuosien tv-tuotteiden aiheet ovat painottaneet tavallisten saksalaisten kokemuksia pommitetuissa kaupungeissa ja pakolaisuutta. Juutalaisten ja muiden keskitysleireille kerättyjen historiat ovat toki pysyneet esillä, mutta eivät niinkään saksalaisten yhtiöiden toimesta. Vastaavaa on nähty myös saksalaisessa kirjallisuudessa ja maassa on käyty siitä varsin eloisa debatti.
Amsterdamin antiin palatakseni perinteisiä olivat käsittelytavaltaan historian kentiltä mieliin jäi ruotsalaisen toimittajan itsetilitys ja yritys perusteelliseksi selvitykseksi tapahtumista Nicaraguassa, jossa hän joutui osin omaa syytään uhriksi pommiattentaatissa. Siinä yritettiin murhata sandinisteista silloin pesäeron tehnyt, nykyinen hallitustoimija, Suomessakin tuttu "Komentaja Nolla", Eden Pastora.
Toinen kiintoisa historiadokkari tuli Norjasta, jossa nuori naistekijä selvitti henkilökohtaisella otteella natsimiehityksen aikana salaisen poliisin johdossa olleen ja vastarintaliikkeen murhaaman isosetänsä tekemisiä. Varsin tasapainoinen ja ehdottomasti suositeltava elokuva.
Sen sijaan Nikolaus Geyrhalterin Allentsteig jäi historialliselta anniltaan varsin vaatimattomaksi: kyse oli Itävallan Saksaan liittymisen jälkeen perustetusta laajasta sotaharjoitusalueesta, joka joutui ensin neuvostoliittolaisten ja sitten itävaltalaisten omaan käyttöön. Alueesta on kehkeytynyt harjoituksista huolimatta myös pois siirrettyjen asukkaiden pyhiinvaelluspaikka ja ilmeisesti myös merkittävä luontoalue. Tunnetun tekijän työ jätti yllättävän kylmäksi, vaikka esillä oli niin räiskettä tai vaikkapa harhalaukauksia lähikylän asuintaloihin. Toinen pettymys oli Abel Ferraran Napoli, Napoli, Napoli, jossa tunnettu tekijä ei sittenkään onnistunut sykähdyttämään yrityksessään tunkeutua slummiutuneen kaupunginosan rikollisuuden ja pahoinvoinnin ytimeen.
Ferraran elokuvan dokudraamaosuus oli lasten hyväksikäytön ja julman murhan osalta hyvän maun rajalla. Kuten nykyisissä dokkareissa ero esitetyn fiktion ja fakta-aineksen välillä oli häivytetty lähes olemattomiin. Eräissä tapauksissa dokudraaman käsite ei ole riittävä, voisimme puhua tähän hätään keksimälläni uussanalla dokufiktiosta. Siinä tekijät rakentamalla rakentavat dokumentin osaksi fiktion.
Tällainen nähtiin nuoren tekijän elokuvassa Albaniasta. Kun tekijät epäonnistuivat pyrkiessään saamaan tunnetun albanialaisen kirjailijan kirjoittamaan voice overin elokuvaansa, he tekivät sen kylmäpäisesti itse. Asiaan kuuluu, että fiktiokertomus on kirjeen muotoon rakennettu kieltäytyminen osallistumasta elokuvan tekoon. Katsojan vaikutelmaksi jää se, että tekstin takana on Albanian puolustusjärjestelmän suunnittelijan, 750 000 betonibunkkerin takana oleva mies.
Katsojaa hämmentää kuitenkin se, että eräs elokuvan päähenkilöistä, yksi bunkkereita omilla käsillään rakentaneista, vetää tussilla ei omaansa, vaan näiden suunnittelijan nimmarin yhden bunkkerin betoniseen kattoon. Kuka tekstin kirjoitti, ei elokuvasta selviä. Ohjaaja kertoi tosiasiat haastattelussa vasta kun häneltä siitä kysyttiin. Tällainen ei ole dokudraamaa, vaan dokufiktiota. Olen jäänyt käsitykseen, että aina tämänkaltainen fiktio ei ole juurikaan kytköksissä varsinaiseen dokumentin aiheeseen, jolla yleensä aina on jokin epistemologinen, tietoa tuottava tai esittelevä funktio.
Dokufiktio näyttäytyy näin eräänlaisena postmodernina rakenteena. Dokumenttielokuvaan voidaan sijoittaa täysin keksitty fiktiivinen elementti vain koska tekijöitä huvittaa täydentää kertomustaan niin. Tekoa ei motivoida tai selitetä mitenkään. Dokufiktio on varmaankin kehittynyt kaikista niistä palkintojuryjen lausunnoista, joissa vuosikaudet ilakoitiin sillä, että tekijät eivät selittele elokuvaansa. Nyt tarjolla ei totisesti ole selityksiä, mutta ei enää välttämättä pyrkimyttä totuuteenkaan. Rajoja ei enää ole, on vain viiltävä vapauden tunne, joka lähenee pysyvää hämmennystä.
Ennen kuin lopettelen pitkäksi käynyttä elämyskerrontaani mainitaan vielä Errol Morrisin Tabloid, hauska ja viihdyttävä henkilödokumentti käsittämättömän moneen skandaali- tai featurejuttuun elämänsä ehtineestä naisesta. Tabloid oli taattua Morrisia, vaikka tämän kertaisen aiheen yhteiskunnallinen merkittävyys oli varmasti pienempi kuin dokumentaristin aiemmilla menestyksillä. Morris on kuitenkin hyvä esimerkki menestyneistä ohjaajista, joilla on oma, tunnistettava dokumentaristin tyylinsä. Toivottavasti tammikuussa kymmenenteen juhlafestivaaliinsa yltävä Docpoint saa maailmalla kysytyn elokuvan käsiinsä ja katsojan ulottuville.
