Karvaat israelilaiset hedelmät
Käsi pysähtyy kaupan vihannesaltaalla ties monettako kertaa punaisen ja
keltaisen paprikan kohdalle. Viattoman hedelmän sijasta kasassa lepäilee
Lähi-idän sotilasmahdin suurvaltapolitiikan symboli. Israelilainen paprika
K-kaupan tiskillä saa päälleen sen hyljeksinnän, joka kuuluisi
tuntemattomille sotaherroille.
Israel on ollut sotajalalla koko tietoisen elämäni ajan. Syistä viis, niitä
en tässä viitsi arvailla, mutta keskimääräisestä israelilaisesta
muodostamaani mielikuvaan jatkuva valtiollinen väkivalta on ainakin
vaikuttanut.
Yksisilmäisen maabrändin läpi katsottuna kaikki israelilaiset ovat sotaisia,
käyvät armeijan ja osaavat ampua. Samaan epäoikeudenmukaisten
stereotypioiden listaan voi lisätä israelilaisten mieltämisen
uskonnollisiksi fanaatikoiksi tai rauhan vastustajiksi.
Ari Folmanin Waltz with Basir oli hyvä elokuva pääosin kahdesta syystä: se
oli elokuvallisesti onnistunut, viehättävä ja mutkattomasti etenevä tarina,
jossa tunteidensa paikkaa tai syitä ei joutunut analysoimaan kesken leffan.
Se ei vaivaannuttanut, vieraannuttanut ja oli sopivasti kryptinen.
Nuorten arien ja basirien haavat
Toinen syy, oikeastaan niistä kahdesta merkittävämpi, oli se, että WWB oli
dokumenttielokuva. Tietyllä tavalla todempi kuin fantasia. Mitä pidemmälle
päähenkilön traumaattisissa varusmieskokemuksissa edettiin, sitä enemmän
häpesin itseäni. Ajatella! En ollut edes tullut ajatelleeksi, etteivät
israelilaiset nuoret välttämättä halunneet sotia arabeja vastaan. Että
nuorille areille ja amoksille jäi henkisesti yhtä syviä haavoja kuin
vastapuolelle fyysisiä.
En myönnä kasvaneeni tynnyrissä ja varmastikin olen lukenut Israelin kansan
ja valtiovallan eriävistä mielipiteistä sodan ja rauhan kysymyksissä.
Tällaiset asiat vaan muuttuvat paljon todemmiksi, kun ne saa itse tuntea.
Vaikka sitten elokuvassa.
Tuntevat piirroshahmot
Välillä israelilaisten hedelmien ostoboikottini, joka sivumennen sanoen on
naurettavan pieni yritys muuttaa palestiinalaiskysymyksen suuntaa, hyytyy,
mutta kuvat sirpaleisesta Gazasta tai Länsirannan turva-aidan varjossa
futista potkivista lapsista antavat kuluttaja-aktivismille uutta puhtia.
Toisinaan mietin, onko hedelmäboikotissa edes järkeä, vai kiristyvätkö
silloin vain entisestään köyhien palestiinalaisten viljelijöiden taskunsuut.
En voi väittää, että tietäisin enemmän Lähi-idän historiasta nähtyäni Waltz
with Basirin. Elokuvan vahvuus ei mielestäni ollut todellisen konfliktin
kronologian toistamisessa tai edes Israelin maakuvan kirkastamisessa.
Israelissa elokuva on varmasti ollut hyvä keskustelun avaus, animaation ja
elokuvan keinoilla tarjottu mahdollisuus käsitellä Sabran ja Shatilan
verilöylyjen muistoja kansallisesti.
Täällä kaukana, tuontipaprikoiden, kansan kauan sitten kahtia jakaneen
sisällissodan ja yleisen asevelvollisuuden maassa elokuvan tärkeys näkyi
ensimmäisenä vihannestiskillä. Siellä jos missään huomaa, ettei maailma
olekaan niin mustavalkoinen. Seuraavalla kerralla jaffat ja navelit eivät
jää hyllyyn ainakaan siksi, että maa hedelmän tarralapussa toisi mieleen
pelkästään väkivaltaan taipuvaiset ammattisotilaat. Kiitos siitä Folmanille
ja elokuvalle, jossa piirroshahmoilla oli oikeat tunteet.
Lotta Suistoranta
entinen elokuvaopiskelija, nykyinen toimittaja, dokumenttielokuvien
taviskatsoja ja arkipäivän ympäristöaktivisti
******
