Kun puhutaan dokumentin ensimmäisistä minuuteista, ei tarkoiteta vain sitä matoa, jonka moni elokuvantekijä laittaa alkukoukkuun saadakseen katsojan kiinnostumaan tuotannostaan.

Ei, kyse on kokko junan liikkeellelaittamisesta. Mihin suuntaan elokuva on menossa, mikä rakentaa sen jännitteen joka saa katsojan tulemaan mukaan junaan tai seuraamaan sen kulkua joko tuntemattomaan tai hahmotettavissa olevaan päämäärään asti.

Film Transitin vetäjä, yksi maailman parhaista dokumenttielokuvan ammattilaisista, kanadalainen Jan Rofenkamp vetää Iikka Vehkalahden kanssa neljän tunnin session dokumenttielokuvan ratkaisevista ensimmäisistä minuuteista perjantaina 17.2 klo 10.15 alkaen Tampreen yliopistosssa, luentosali C8.

Tapahtumassa esitetään useiden elokuvien liikkeellelähtöjä ja niitä analysoidaan keskustellen.

Tilaisuus on maksuton, ilmottautumiset: iikka.vehkalahti@uta.fi. Jollei erikseen tiedoteta, jokainen ilmottautuva mahtuu mukaan.

Myönnän, minulla on osuuteni Hanna Maylettin Kerjäläiselokuvan synnyssä. Tein sille myönteisen AVEKin tuotantotukipäätöksen. Silti aion sanoa siitä kantani. Tein päätöksen tukea elokuvaa nähtyäni osan jo kuvatusta materiaalista. Minut siinä vakuutti erityisesti kaksi asia.

Ensiksi se vei minut katsojana ensi kertaa kokemaan sen monimutkaisuuden ja hämmennyksen, joka on tehnyt mahdottomaksi eurooppalaisille valtioille ratkaista romaniongelma. Näkemäni perusteella mitkään lähtökohdat ja määrittelyt eivät näyttäneet olevan pitäviä. Jokaista romaniongelmaa koskevaa asiaa joutui katsomaan monelta eri puolelta. Kiehtovaa olikin, että materiaalissa – ja lopullisessa elokuvassa katsojalta vaaditaan enemmän kuin reportaasissa. Nyt ei ollut kyseessä vain tiedon välittäminen ratkaistavasta ongelmasta. Tässä elokuvassa katsojan on suostuttava osallistumaan teoksen muodostamiseen, eikä hän pääse vastuutaan pakoon. Toki se on vaativa positio, eivätkä kaikki katsojat halua siihen lähteä.
 

Toiseksi minut vakuutti se, että ohjaaja oli altistanut myös itsensä ja hämmennyksensä kameran katseelle. Ei ollut vain ulkopuolelta romaneja katsovaa ja itsensä piilottavaa elokuvantekijää, vaan materiaalissa subjektipositio oli paljon liukuvampi. Myös tekijä ja hänen arvonsa olivat siinä arvioitavana. Elokuvan kiihkeimmässä kohdassa päähenkilö Michaela arvosteleekin niitä enemmän kuin suorasukaisesti. Ja ilokseni ohjaaja jätti tulisen kritiikin elokuvaan. Se, että tekijä altistaa itsensä kameralle, väistämättä vie myös minut katsojana moraaliseen ambivalenssiin. En pääse enää vain katsomaan romaneja, vaan katson ohjaajan läpi omaa hämmennystäni.
 

Toki Kerjäläiselokuvan alkua olisi pitänyt tiivistää, mutta sen toinen puolikas on vaikuttava. Jokainen asema, jossa luulen päähenkilöiden jo kiinnittyvän kunnolliseen ja meikäläisestä hyvinvointivaltiosta toivottuun elämään, pettää. Jokainen orastava ihmissuhde auttajien ja autettavien välillä pettää. Päähenkilöt ovat ristiriitaisia, suvereenisti omiin arvoihinsa kiinnittyneitä ihmisiä. Juuri siksi Kerjäläiselokuva ei tee heistä uhreja. Se kieltäytyy omalla muodollaan määrittelemästä päähenkilöitä lopullisesti.

Mutta kun elokuvan viimeinen kuva on jäänyt verkkokalvolle, on oivaltanut enemmän romanien asemasta Euroopassa kuin yksikään reportaasi tai lehtijuttu on kyennyt oivallusta tarjoamaan. Ja viimeisessä häkellyttävässä kuvassaan elokuva vihjaa, miten johdonmukaisesti joku jossain näitä ihmisiä hyödyntää.
Oikea dokumenttielokuva, joka liikkuu tunteen, elämyksen ja hämmennyksen asteikolla. Pettämättömästi
 

Nuoret katsojat eivät katso YLEn laatudokumentteja. Nuoret katsovat 4 D:tä ja senkaltaisia dokumentteja. Sellaisia- vähän parempia vaan - pitää myös Ylen tarjota, jotta ei mene katsojien mukana hautaan?

Tämänkaltaiseen ajatteluun törmäsin useamman kerran, kun viime keväänä väännettiin dokumenttien tulevaisuutta.

Ja yhdellä tasolla olen aivan samaa mieltä. Perinteisen dokumenttielokuvien aihevalinta on aivan liian usein " vanhaa" ja päähenkilöt: usein keski-ikäisiä miehiä. Ja toteutus " boring".

Mutta nuorten aliarvioiminen ja väheksyminen on kyllä paljon vaarallisempi virhe kuin se, että dokumenttielokuvan traditio pitää monia tekijöitä kahleissaan, vaikka kuinka rimpuilisiauuteen.

Suuri osa nuorisosta ei halua suinkaan halpaa höttöä ("roskaa katsotaan siksi, että se on rehellisesti roskaa, Ylessä taas teeskennellään", sain kuulla yhdeltä 21-vuotiaalta viime viikolla) vaan todella hyviä juttuja.

Olen tänä syksynä tavannut useita satoja nuoria sekä Tampereen yliopistossa että ammattikorkeakouluissa. Ja on ollut aika hurjaa, kun juuri opintonsa aloittaneiden 50 ammattikorkeakoululaisen keskuudessa nousee yli puolet käsistä, kun kysyn kuka on nähnyt Miesten vuoron tai Reindeerspottingin ja 1/3 nostaa kätensä kun kysyn The Covesta.

Kyllä 4D:tä katsotaan, mutta sitä halveksitaan tai niille nauretaan.

Ylelle on todella vaarallista, jos älykkäin osa nuorisosta ryhtyy naureskelemaan tai halveksimaan Ylen tuotannosta sitä, jonka pitäisi olla laadukkaita.
Terveellistä monelle yleläisille olisi kuulla kirpeitä kommenttteja, joita olen saanut kuulla eräistä ajankohtaisohjelmista, keskusteluista, draamasarjoista - ja dokumenteista, myös Teemalla.
 

Terävät pää ovat aika teräviä kommenteissaan.