KUN PASILASSA HUUDETTIIN

Tämän viikon tiistaina Yleisradion Ison Pajan katseluhuoneessa huudettiin pää punaisena niin paljon kuin kurkusta lähti ja kirosanojen määrä ei jäänyt kahteenkymmeneen. Ei, kysymys ei ollut määrärahoista tai Kolmas ulottuvuus hankkeesta. Vaan vuosia kuvatusta dokumenttielokuvasta, josta voi tulla aivan poikkeuksellinen.

Ilkka Ilkare – moni tuntee hänet – on kuvannut Ounasjoenvarressa seitsemän vuoden ajan nelisensataa tuntia yhden kylän ja yhden perheen tai oikeastaan isän ja pojan elämänkaarta.
Materiaali on epätasaista ja yhden miehen yhtiössä prosessi on hakenut uomaansa, painopisteet ja ajatukset ovat muuttuneet – loppujen lopuksi elämän määritellessä tarinan perusjuonteen.

Koko tuotanto on ollut yksi hankalimpia urallani. Siihen mahtuu varmasti toistatuhatta sähköpostia, satoja tekstiviestejä, välien katkeamista ja uudelleen rakentamista – ja huutamista.

Mutta oikaisten kaiken. Loppujen lopuksi järjestyi – kiitos Elokuvasäätiön ja AVEK:n – että nuori leikkaaja Antti Tuomikoski pääsi työskentelemään muutaman kuukauden Ylen Vanhassa Läksyssä Dokumenttiprojektin leikkausyksikössä: loggaamaan ja digitalisoimaan usealla eri formaatilla olevan materiaalin, litteroimaan keskustelut ja hahmottamaan dramaturgista perusrunkoa.

Niinpä tiistaina oli valmiina. Ei 5-6 tunnin materiaalikoostetta, jota odotin vaan 100 minuuttia seisemänosaisen dokumenttisarjan eri osien alkuja ja loppuja.

Ilkka luki tämän sarjan päätavoitteen paperilta.

Steinbeckimäinen teos yksilön kamppailusta musertavaa ja sokeaa ympäristöä vastaan. Tapahtumamiljöö on Ounasjokivarressa, Etelä-Lapissa, jota myös Perä-Pohjolaksi kutsutaan, Sinetässä, Tapionkylässä ja Rovaniemellä. Kun sanon steinbeckimäinen, se tarkoittaa sitä että teos kertoo yhteiskunnallisista olosuhteista tässä ajassa, nyt. Eli vuosien 2004-2011 välisenä aikana, mutta se tarkoittaa myös sitä että teoksessa on huumoria ja komiikkaa. a. Vaan sellaista lempeää ihmisten toilailuista syntyvää komiikkaa. Perä-Pohjola on matriarkkaalista, uskonnollismyyttistä seutua. Jokivarressa sekoittuu erikoisella tavalla 50 –luvun asenteet, jolloin Suomi alkoi vasta avautua muulle maailmalle, ja eurooppalainen nykyhetki, jolloin taivaskanavat syöksevät kirjavaa ohjelmaa ja netti on häivyttämässä valtioiden välisiä rajoja. Jokivarressa ollaan vielä suomalaisuuden syvillä juurilla, mitä se sitten onkin, osin eristäytyneenä muusta maailmasta. Jokivarressa sodan käyneet miehet ovat suuressa arvossa. Vanha lossivahti, joka on ollut kaukopartiomiehenä, on Onnelassa ihailun kohteena. Viina näyttelee keskeistä osaa jokivarren kulttuurisssa, elämän sisällössä. Näillä asenteilla on suurta merkitystä sille, mihin asiat lopulta kehittyvät ja huipentuvat. Tällaisessa ympäristössä kasvaa elokuvan päähenkilö Janne, jolta lapsuus on riistetty jo varhain. Elokuva näyttää, että alitajuntaan iskostunut primitiivinen pelko toimii laukaisijana siihen järjettömään veritekoon, jonka nuori poika lopulta tekee todistaakseen miehuutensa.

Jokaisen osan alun jälkeen Ilkka kertoi – pitkään – mitä osaan tulee ja taas jatkettiin.
Katsoin kaiken ja kuuntelin kaiken.

Ja kolahti syvältä.

Pojan kasvu lapsuudesta nuoreksi mieheksi. Isän alkoholinkäyttö.Äiti. Asuinympäristö.
Vanha auto ja traktori, jollla poika ajaa kesät talvet ympyrää talon pihalla. Viereisellä valtatiellä jyräävät puutavararekat.Ounasjoki. Sinetän baari, jossa juodaan kaljaa. Riidat, huutaminen, epätoivo, välittäminen,häpeä, läheisyys. Kukaan ei ole paha, Ilkare kutsui joskus hankettaan pateettisella nimellä Joki on kohtalon kehto. Elokuvan tarina päättyy pahimpaan mahdolliseen: murhaan vai oliko kyseessä tappo?

Patetia on elokuvan voimakeinoista vaarallisimpia ja samalla voimakkaaimpia: oikein käytettynä.

Ei, ei kaikki ollut suinkaan hyvää, mitä Ilkka näytti. Mukana oli turhaa turinaa, epäselvää puhetta, tarpeetona näyttämistä, elokuvallisuduen puutetta.

Mutta ehdoton potentiaali. Mihin ? Yksi pitkä dokumenttielokuva elokuvateattereihin? Ja lisäksi kolme-neliosainen tv-sarja ? Ja ohjaaja saa tehdä oman 7-osaisen sarjansa? Vai mitä?

Ja tästä se huutaminen repesi. Kun näkee, että materiaalissa on aivan harvinaisen, veren pysäyttävän elokuvan potentiaali. Ja jos se sitten ryssitään , kun ei tehdä taiteellisen työn perusratkaisuja: valintoja,poisjättämisiä, niin minä hermostun kun en vielä pysty määrittelemään alkujen ja loppujen perusteella, mikä on paras ratkaisu keston suhteen. Ja Ilkka, kokien jälleen kerran että häneen ei luoteta että näyttö ei vieläkään riitä.

Tällaista näiden dokumenttien teko useinkin on. Nähty materiaali askarruttaa mielessä ja Yleisradion hallinnolliset kiemurat ja strategiset uudistukset tuntuvat vain ahdistavilta esteiltä, kun ajatukset pitäisi olla kirkkaina ratkaisemaan: miten Ilkka Ilkareen jutun saisi tuotannollIsesti sellaiseen vetoon, että siitä tulisi se, joka materiaalissa on ja piilee: kansainvälisen luokan, äärimmäisen tärkeä ja koskettava dokumenttielokuva.