Koulutuksen kirous
Kun aloitin Dokumenttiprojektin tuottajana tositakymmentä vuotta sitten, maailmassa oli vain muutama kansainvälinen dokumenttielokuvatapahtuma ( IDFA ja MIPCOM etunenässä). Nyt erilaisia foorumeita, koulutstapahtumia ja kursseja on pilvin pimein. Kaikenlaisin tuloksin.
Laskin tämän vudoen alussa, että vuoden ensimmäisellä vuosipuoliskoa varten minulle ( YLElle) oli tullkut 27 erilaista kutsua eri puolille maailmaa. Osallistua YLEn edustajana rahoitusfoorumeihin, edustaa YLEä muuten vain, käydä dokumenttielokuva tai televisio-ohjelmamarketeissa löytämässä ostettavaa, olla läsnä festivaalin juryssa, pitää masterclass eri aiheista, esitellä Steps Indian, Why Democracyn tai Dokumenttiprojektin elokuvia tai osallistua erilaisten järjestöjen tai säätiöiden paneeleihin.
Toiminta dokumenttielokuvan kansainvälisen rahoituksen järjestäömiseksi on kasvanut räjähdysmäisesti kymmenen vudoen aikana. Euroopan lisäksi mukaan ovat tulleet muut maanosat ja samanaikaisesti erilaiset koulutusprosessit ovat pyrkineet tuekmaan nuoria elokuvantekijöitä ja ns. heikkojen maiden dokumentaristeja kehittämään ammattitaitoaan ja osaamistaan sekä löytämään rahoitusta elokuvilleen.
Ja tuloksia on edhottomasti tullut. Monessa mielessä. Osaamisen ammattitaitoa on noussut, ohjelmien esittelytaso (esitteet ja trailerit) ovat kehittyneet. Monet nuoret ovat saaneet rahoitusta (olen jopa ihmetellyt, miten nuori Joonas Berghäll on pystynyt keräämään rahoitusta maailmalta kahdelle elokuvalleen).
Mutta.On myös toinen puoli. Yllätyksettömuyys on kasvanut. Mitä paremmin eri tapahtumissa, tilaisuuksissa ja kursseilla kerrotaan, mitä päärahoituslähteet - televisio - odottavat dokumenteilta, sitä paremmin tuottajat ja ikävä kyllä ohjaajat suuntaavat aivonsa toimimaan tämän tarpeen mukaan.
Ja liian usein tällöin lopputuloksena on dokumenttiehdotuksia, jotka rahoittajat jo tietävät. Ajatuksia, jotka ovat aallon takana sen sijaan, että ne olisivat aallon edessä tai luomassa aaltoja.
