Reindeerspotting-elokuvan päähenkilön kuolema oli odotettu vai odottamaton? Onko syytä arvioida elokuvaa ja sen vaikutusta Janin kohtaloon? Mikä on ohjaajan ja levittäjän – kuten Dokumenttiprojekti – vastuu ?

Olen monesti sanonut, että fiktion ja dokumenttielokuvan suurin ero on siinä, että dokumentissa ihmisten elämä ei pääty elokuvan loppuessa. Juuri tämä tekee eettisen vastuun dokumenttiohjaajalle niin keskeiseksi kysymykseksi.

Dokumenttiprojektin tuottajana olen poistanut elokuvien uusintalistalta kolme dokumenttia siksi, että päähenkilöiden elämäntilanne oli muuttunut niin merkittävästi, että dokumenttien näyttäminen uudestaan olisi vaikuttanut haitallisesti heidän elämäänsä. Yksi näistä kolmesta oli nuorisorikollisten elämästä kertova
”Näissä raameissa.” Tampereen Elokuvajuhlien voittaja, Mari Soppelan dokumentti on puolestaan odottanut esittämistään usean vuoden ajan. Syynä ei ollut niinkään elokuvassa mukana olleiden nostama syyteprosessi, vaan yhden elokuvassa mukana olevan henkilön reaktio.

Usean keskustelun ja ulkopuolisen antaman arvion mukaan elokuvan esittämisellä olisi voinut olla kohtalokkaita vaikutuksia hänen mielenterveyteensä. No, tilanne on muuttunut ja palkittu, hieno dokumentti esitettäneen hieman editoituna ensi vuoden lopulla.

Reindeerspottingin toteutusprosessissa esillä oli kolme eettistä kysymystä. Onko elokuva huumemyönteinen vai todellista huumevalistusta ? Kuinka totuudellinen ohjaaja on omasta asemastaan ? Ja ymmärtävätkö elokuvan henkilöt, mihin he ovat suostuneet?

( Steps For The Future-projektissa, jossa päähenkilöt olivat useimmiten HIV/AIDS tartunnan saaneita, päähenkilöille elokuvan mahdollisista seurauksista kerrottiin ulkopuolisten ammattilaisten toimesta. Yleensä dokumenttielokuvatuotannoissa ei tällaista menettelyä käytetä. Janin kohdalla voi kysyä, olisiko pitänyt ?)

Ensimmäisen kysymyksen osalta oma asennoitumiseni oli ( osin Steps For The Future sarjan kokemuksiin perustuen) selvä ja perustelin sitä KHO:lle monisivuisessa lausunnossa ( joka ei hyvin konventionaalisesti ajatteleviin” valistajiin” mitenkään vaikuttanut.) Reindeerspotting on äärimmäisen tärkeä elokuva huumeiden käytöstä ja sen seurauksista.

Elokuvan leikkausprosessia pitkitti se, että pitkään ohjaaja Joonas Neuvonen esiintyi kuin ulkopuolisena dokumenttiohjaajana kertomatta, että oli itse yksi huumeita käyttäneen porukan jäsenistä. Vasta, kun tämä jo ensimmäisestä raakaleikatusta versiosta haistettavissa oleva tosiasia oli tunnustettu, voitiin elokuvan peruspremissit asettaa paikalleen. Ja tämä kysymys oli esimerkiksi allekirjoittaneelle ehkä tärkein
eettinen ja dokumentin totuudellisuuden kysymys.

Elokuvan henkilöiden osalta kysymys oli etäisempi. Eikä vain siksi, että elokuvan kuvaamisesta oli kulunut viisi vuotta vaan myös siksi, että yhteys heihin oli epäsuora – tuotantoyhtiön ja ohjaajan kautta. Elokuvan henkilöiden osaltahan ei ole useinkaan kysymys siitä, ovatko he lupautuneet elokuvaan ja hyväksyvätkö he sen vaikka kuinka monella kirjallisella lapulla, vaan siitä vastuusta, mikä ohjaajan , tuottajan ja levittäjän
on tunnettava ammatillisen kokemuksensa kautta.

Ja tällöin se, että dokumentin ohjaaja on yksi päähenkilöistä – ei ulkopuolinen ”hyväksikäyttäjä” – vaikutti ainakin allekirjoittaneeseen arvioitaessa suhtautumista henkilöiden asemaan elokuvassa. Ohjaaja oli yksi ”heistä” ei yksi ”meistä”, hänellä voi olettaa silloin olevan myös normaalia suurempi hyväksyntä dokumentilleen henkilöiden taholta.

Miten Reindeerspotting sitten vaikutti päähenkilön elämään? Olisiko elokuvan tekemättä jättäminen muuttanut Janin elämän suunnan parempaan ? Mahdollista, mutta pahassa kierteessä hän oli. Olisiko elokuva voinut muuttaa hänen elämäänsä parempaan? Mahdollista, mutta ilmeisesti näin ei tapahtunut.

Enkä tiedä, kuinka moni elokuvan nähneistä  välitti, miten Janin elämä sujuu. Voi olla, että ainakin median haaskalinnut tulevat välittämään nyt enemmän, hänen kuolemansa jälkeen.
 

Dokumenttiprojekti on satsannut aika paljon aikaa ja energiaa edetäkseen elokuvateattereihin ( DPGC.fi) ja nettiin ( Tarinateltta.fi ja Kolmasulottuvuus.fi). Myös pääalustana television puolella pitäisi päästä eteenpäin. Mitä se edellyttää Yleltä ja mitä tekijöiltä.

Nuorin poikani, 7-vuotias Tuomas, totesi katseltuaan osan von Baghin Mikko Niskasen ensimmäisestä osasta Bio Rexissä, että ” toi Niskanen on niin hyvä, etä se pitäisi esittää oikein televisiossa.”

Lasten ja imeväisten....

Eli kyllä televisio on nyt ja edelleen se kaikista tärkein levitysalusta dokumenteille. DPGC luotiin, jotta televisioon tulevia elokuvia voidaan esittää ensin teattereissa ja jotta voimme tukea dokumenttielokuvaa brandinä. Kolmasulottovuus.fi luotiin, koska mikään Ylen kanava ei ole kiinnostunut kolmannen maailman
dokumenttielokuvista.

TV2 on uskolliasesti ja sinnikkäästi pitänyt kiinni Dokumenttiprojektista tukien ja arvostaen sitä. Mutta ensiesityspaikka on valahtanut myöhään,myöhään keskiviikko-iltaan. Hyvin toimivana korvauksena tästä tosin su-ip uusinta ja Areena.

Mutta näyttää siltä, että on olemassa painetta Dokumenttiprojektin elokuvien esittämsiestä prime-time aikaan. Niin monia hienoja dokumentteja on viime aikoina Suomessa tehty ja niin hienoja on tulossa. Ja niin moni rutisee myöhäisestä esitysajasa.

Miten se olisi mahdollista ? Silloin, kun dokumenttielokuvien kestot vaihtelevat rajustikin 52 minuutista pariin tuntiin? Ja silloin, kun osa elokuvista on sellaisia, että niitä ei sisältönsä puolesta voi esittää kuin  myöhäisillassa ( Reindeerspotting, Armadillo).?

Ensimmäinen askel kohti prime-timea on hyväksyä sekä tekijödien että rahoittajien keskuudessa tosiasia, että festivaalit, elokuvatetaterit ja televisio ovat eri julkaisualustoja, joissa toimivat erilaiset muodot.

Toisin sanoen. jo tuotantovaiheessa on orientoiduttava siihen, että elokvuasta tulalan tekemään kaksi versiota: toinen elokuvateatterihin ja festivaaleille ( mikä kesto tahansa) toinen televisioon ( max 58 minuuttia).

Tällöin kaikkien dokumenttien ollessa 58 minuuttisia, niistä voitaisiin rakentaa prime-time aikaan ohjelmisto. Ja sitten myöhöisillan paikassa esittää saman elokuvan pitkä versio ja ne elokuvat, joita muista syistä ei prime-time aikaan voi tai kannata sijoittaa.

Muutama vuosi sitten ajatus versioinnista herätti välittömiä vastareaktioita tekijödien keskuudessa.
Nyt maailma on opettanut: moni suomalainen on kiltisti tehnyt 52 minuuttisen version elokuvansa myymiseksi kansainvälisille tv-markkinoille.

Ja : hyvin tehtynä monesti lyhyempi versio on ollut jopa parempi kuin se liian pitkä ja väsyttävä versio.
 

Reindeerspotting aloitti kansainvälisen uransa Lucarnon elokuvafestivaaleilta, jossa se voitti dokumenttisarjan. Tue Sten Müller arvioi Joonas Neuvosen elokuvan:

As of August 13 2010 this Finnish documentary had sold around 63.000 tickets in national cinemas. An amazing number for a documentary film about a drug addict, I thought, before watching it. How do you pitch that to friends... want to come along and see a film about Jani (the name of the protagonist), who is slowly killing himself!? And the number is still amazing, having watched it, for a film about a young guy, who is charming when he is clean, semi-charming when he has just made a shoot up, unbearable when he is stoned. Well, maybe not unbearable, but it makes him a bright guy with a limited view: when can I have the next fix is the only thought he has. I have never seen so many scenes with a needle to be stuck into a vein.

No, it is not a sensation-hunting film first time director Joonas Neuvonen has made. According to the site of the film he started to film the addicts when he came back to Rovaniemi (Northern Finland, ed.) in 2003 after living abroad for a couple of years. Some of them were his childhood friends, and at first he just wanted to document their present life without any particular plan or goal. Soon Jani became the main character that Joonas followed closely and intensively for several months. After Jani was imprisoned, the director moved abroad again taking distance to the material. In 2004 he started to go through the footage, and later that year editor Sadri Centincaya started the editing with him...

One man behind the camera, a friend, himself on drugs, this is what makes the film attractive contrary to hundreds of well meaning ”don’t do it” drug addict films. There is an intimacy in the relationship between the one who films and the one, who is being filmed. It is a relief when Jani is ready to leave fucking Finland to go abroad. This is where the film invites the viewer to experience tha classical journey of a young man, who wants to see and learn about the world. Free subutex drug in Paris, they are having a great time but when money is over, they have to go back and Jani ends up in prison, or as written, he ”is in and out” of prisons.

In terms of image, it looks (to use a Lars von Trier word about his new film) like shit and yet you take it all in, because it is a drama, well told in a persona and honestl way. That is why people go to watch it, that must be the answer.

Finland, 2010, 84 mins.

http://reindeerspotting.com/

Dokumenttiprojekti

Viikon sisällä saa ensi-iltansa kaksi varmasti kiinnostusta herättävää dokumenttielokuvaa, joilla on myös omat risteyskohtansa. Peter von Baghin Mikko Niskanen saa ensi-iltansa lauantaina ja Mika Kaurismäen Vesku tulee elokuvateattereihin seuraavalla viikolla.

Molemmat elokuvat ovat Dokumenttiprojektin yhteistuotantoja ja tunnustan: molempia elokuva katsellessani olen jo rough cut vaiheessa vaikuttunut ja liikuttunut.

Petterin Mikko Niskanen – ohjaajan matka ihmiseksi on kolmiosainen tarina ei pelkästään intohimoisesta, pateettisesta ja erinomaisesta ohjaajasta, jonka parhaat työt jäävät Suomen historiaan. Bio Rexissä lauantaina klo 14 esitettävä elokuva kertoo myös maaseutu-Suomen historian mieleenpainuvalla tavalla.

Mitään ei voi sille, että Käpy selän alla-elokuvan viaton seksuaalisuus on edelleen häikäisevää. Kukaan ei tule liikuttumatta seuraamaan todellisen taiteilijan luomistyötä Kahdeksaa surmaluotia kuvattaessa. Traagista on sen jhälkeen elämän pirstoutuminen menestyksen, alkoholin, eri puolille tempoilemisen ja vallan ristikossa. Ja silloinkin parhaimmilalan Niskanen tunsi, mitä oli Suomessa tulossa.

Niskanen löysi Speden elokuvaansa Hopeaa rajan takaa. Ja Niskasen elokuvassa Pojat aloitti huikean uransa myös Vesa-Matti Loiri.

Tunnustan, että en ole koskaan ollut suuri Loiri-fani johtuen ehkä siitä, että Turhapuro ei ole kolahtanut. Mutta Mika Kaurismäen elokuvan jälkeen en voi olla ihailematta ehdottomasti merkittävää taitelijaa, jonka kyky tehdä työtää n on ihailtavaa, olkoon kyse sitten Kalevalasta, Uunosta, Kuselasta tai Leinon runoista.

Ja aivan kuten Niskanen on heijastanut todellisuutta elokuviinsa, samoin on Vesku löytänyt ympäristöstään kipinän taiturimaisiin koomisiin improvisointeihinsa. Ja kun Leino on Veskun laulamana parhaimmillaan, kylmät väreet liikkuvat selässä.

Iltapäivälehtien otsikoista syntyy oma kuvansa Loirin elämästä. Elokuvassa Loirin naiset ( osa heistä , muuten myös Niskanen oli aikamoinen naistenmies) kertovat avoimesti ja sanoisin asiallisesti suhteestaan Vesa-Matti Loiriin oikeastaan vain täydentäen elokuvan antamaa kokonaiskuvaa miehestä, joka on heittäytynyt täysillä kaikkeen tekemiseensä.

Kannattaa käydä katsomassa molemmat elokuvat kankaalla – Dokumenttiprojektissa Niskanen esitetään joulun tienoissa ja Vesku myöhemmin keväällä – koska peräkkäin nähtynä ne muodostavat aikamoisen paketin.