Mikä saa jaksamaan, kun välillä Dokumenttiprojektinkin euuoiketettuna tuottajana maailma kaatuu päälle. Päivät, jolloin kaiken väännön jälkeen syntyy elokuva, josta voi iloita. Jarmo Jääskeläisen Lakosta voi.

Suurin osa yleläisistä muistaa varmasti legendaarisen Ylen kirjeenvaihtaja Puolasta, Jarmo Jääskeläisen ja hänen erinomaiset tv-dokumenttinsa, joista minun mieleeni aikoinaan jäi ennenkaikekea Ylioppilaan kuolema.

Jarmo myös loi Dokumenttiprojektin ja veti sitä ns. 7 lihavaa vuotta, kuten hän sitä aikaa kutsui pyytäessään minua astumaan Dprojekin tuottajaksi. Lupauduin ensin kahdeksi vuodeksi, sitten yhdeksi lisää ja tässä sitä vieläkin ollaan, vaikka läheltä piti ...eli lähtömieli... tilanteita on ollut pari kertaa.

Vuosia sitten Jarmo esitti idea, jonka perusajatus oli hyvin yksinkertainen. Hän oli kuvannut vuonna 1980 Gdanskin lakkoa, joka muutti Puolan ja Euroopan historiaa ja haastatellut kolme nuorta, idealistista työläistä, jotka olivat myös lakon generaattoreita, vaikka Lech Walesasta tulikin lakon sankari.

Arto Halonen tuli tuottajaksi ja Jarmo ryhtyi työhön kuvaten mm. vuonna 2005 Solidaarisuuden 25 vuotisjuhlallisuudet, joihin Matti Vanhanenkin osallistui. Kolmesta nuoresta työläisestä yksi oli edelleen pahasti pirstaloidun telakan palveluksessa asuen vaimonsa ja neljän aikuisen lapsensa kanssa pienessä kahden huoneen ja keittokomeron asunnossa.

Yksi kolmesta oli Puolan sotatilan aikana jäänyt Solidaarisuuden edustajana Saksaan ja on ollut viimeiset 25 vuotta töissä makkaratehtaalla, asuen yksin ja lähtien töihin aina klo 5 aamulla. Kolmas, hänestä tuli Solidaarisuduen virkailija ja Solidaarisuus-instituutin yksi johtajista. Pari autoa, nahkaakki ja asunto hyvällä alueella kaupunkia.

Mutta Jarmon elokuva ei ole vain näistä kolmesta miehestä. Lakko-dokumentti ( tai mikä sen nimeksi nyt tuleekin työnimi Voittaja ja voitetut ei kuitenkaan se ole) kertoo myös Puolan historian ja vuoden 1970-lakon Gdnaskissa. Jarmo kertojana katselee kaikkea tästä päivästä, vaikka suurin osa elokuvasta tapahtuu vuonna 1980, josta mennään historian eri tapahtumiin ja jota ryyditetään muutamalla Jarmon radioraportilla sekä tietysti otteilla Jarmon omista vanhoista dokumenteista.

Ja täytyy sanoa, että kun katsoo esimerkiksi Pyhiinvaellus-dokumentin filmille kuvattuja otoksia, niin aikoinaan on kuvattu kameralla elokuvaa, ei vain tallennettu tapahtumia.Hienoja kohtauksia.

Lakon tekeminen on ollut pitkällinen ja vaikea prosessi ( minäkin haastattelin Jarmoa kameralle tai ilman useaan otteeseen) jonka keskiössä oli toisaalta ohjaaja, jonka muistissa ja kokemuksissa eli paljon, paljon enemmän mitä oli lähitulkoonkaan mahdollista mahduttaa elokuvaan ja nuori leikkaaja( Timo Peltola), joka tiesi kaikesta tapahtuneesta hyvin vähän.

Mutta, who cares itse prosessista tai sen mutkista. Katsojat tulevat näkemään mielenkiintoisen elokuvan, joka tulee – lyön siitä sto gram stolisnajaa vetoa – matkustamaan myös maailmalla. Suomessa se nähdään ensin DocPointissa ( olisin melko varma) ja siten jo alakukeväästä Dokumenttiprojektissa.

Katselin - monettakohan kertaa - Teemalta Hitchcockin erinomaista Notoriusta ja mietin, kuinka arvokkaita uusinnat ovatkaan. Oikeastaan uusintaan kelpaavilla tv-ohjelmilla pitäisi olla oma arvokertoimensa.

Hyvin usein Dokumenttiprojektikin saa toiveita uusinnoista. Miksi ei esitetä Kasvoista kasvoihin uusintana ( sähköposti perjantaina). Haluaisin niin nähdä Suomea rakentamassa, jäi tallentamatta ( keskiviikon sähköposti). Tuleeko se jalkapallo-erotuomarijuttu koska Areenaan tai uusintana. (myös keskiviikko).

Kaikki nämä dokumenttielokuvat on esitettty uusintana, parhaat viisi - kuusi kertaa. Ja tässä on dokumenttielokuvan - kuten myös hyvän draaman tai sarjan - erityinen lisäarvo. Ne on tehty ikuisiksi, kestämään uusintoja, jäämään kansakunnan muistiin.

Tietysti televisio , kuten mikä tahansa media , tarvitsee tuotantovirtaa. Ohjelmia, jotka esitetään kerran tai kaksi ja sitten ne unohdetaan, ne poistuvat olemassaolosta.

( Ja aina tästä ohjelmavirrasta osa jää elämään: koulusurmat uutisissa, sykähdyttävä talk-show, erinomainen ajankohtaisraportti, hieno lauluesitys viihdeohjelmassa, ikimuistettava sketsi.Elävä arkisto on erinomainen esimerkki siitä, kuinka moni televisio-ohjelmista jää aikansa merkkeinä elämään arvokkaina tallenteina.)

Mutta itsenäisinä teoksina, sitoutumatta ajankuvatekijään elokuvat, draamat ja dokumenttielokuvat ovat kestävän tuotannon ydintä. Parhaita niistä voidaan katsoa uudelleen ja uudelleen ajasta, paikasta tai katsojasta riippumatta.

Ja se tekee niihin uhratut varat erityisen perustelluiksi.

Mitkä esimerkiksi Dokumenttiprojektin tuotannosta tulevat varmasti elämään ja niitä katsotaan 10, 20, 50 vuoden kuluttua?Nopeati muistista: varmasti sellaiset kulttuurihistoriaa tallentavat elokuvat kuin Mikko Niskanen ja Vesku. Naisten näkökulman sotaan tuova Tuntematon emäntä, arkaistisen mustalaislaulun mestarista Hilja Grönforsista kertova dokumenttielokuva Eihän tämä maa minun omaniole, huumekulttuurin kuvaus Reindeerspotting, päiväkodin vuoden tallentava Katso minuuun pienehen, paperiteollisuuden kriisin kristallisoiva Kone 17, eduskunnan valiokuntatyöskentelyä läpivalaiseva Liikkumavara, tuotannossa olevat Matti Nykänen ja Kimmo Pohjonen.

Jne..jne..  onhan niitä. Miksi kirjoittaa asiasta? Että jokainen dokumenttielokuvien parissa työskentelevä muistaisi ajatella ideoita työstäessään, näkökulmaansa valitessaan rahoituspäätöstä tehdessään myös sitä: onko tämä arvokasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua.Jos vastaus on kyllä, yksi pitkä askel elokuvan oikeutuksen tiellä on astuttu.

Vaimo sen aloitti. Kuultuaan aikansa pärmätystäni Ylen sisällä käytävästä keskustelusta dokumenteista, reality-tv:stä, sarjoista jne... hän kysyi:” puhutteko te koskaan siitä, miksi Yle on olemassa.” Niinpä, sanoisi joku muukin kuin Raid.

Aikoinaan opetin yritysten pikkupomoille ja keskitason johdolle ns. tavoiteajattelua.Eli koko johtamismenettelyn lähtemistä tavoitteen kirkastamisesta : mikä on organisaation perustavoite, miksi se on olemassa. Mikä on sinun tehtäväsi ja tavoitteesi tässä kokonaistavoitteessa?

Poikkeuksetta tämä kysymyksenasettelu koettiin helpottavana, tarpeellisena ja hedelmällisenä. ( Joku vaihtoi kyllä myös ammattia vuoden prosessin jälkeen...).

Yleisradio on niin iso organsiaatio, että siellä on helppo unohtaa, miksi YLE on olemassa.Mikä tekee siitä niin erityisen, että sen olemassaolosta on säädetty lailla. Miksi se on niin merkityksellinen Suomelle ja suomalaisille, että sitä rahoitetaan verorahoilla.

( Muuten, lupamaksussa maksamme Ylen kaikista palveluista vajaa 70 senttiä päivä. Iltis taitaa maksaa 1,20 senttiä. Verkkojulkaisuna Aamulehden lukeminen 1,60 euroa/ kerta. Videovuokra 3-10 euroa/kerta. Areenasta voi katsoa tuhansia ohjelmia koko ajan ilmaiseksi, maksamatta edes lupamaksua. Kannatan mallia, jossa vähävaraisille annettaisiin selvä helpotus, mutta kaikki muut maksaisivat summan joka vastaa lupamaksumittarilla 1 euro/päivä).

Miksi kansa on tahdollaan luonut Yleisradion ja säätänyt sitä ylläpitämään lain.

Eli mitä sanoo laki Yleisradiosta:

Yleisradion tehtävänä on tuoda täyden palvelun yleisradio-ohjelmisto jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Yleisradion toiminta rahoitetaan televisiomaksuilla. Yhtiö ei saa lähettää kanavillaan mainontaa.

Ja mitä tämä tarkoittaa? Jatketaan  lukemista:
 

Julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti:
1) tukea kansanvaltaa ja jokaisen osallistumismahdollisuuksia tarjoamalla monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja sekä vuorovaikutusmahdollisuuksia;
2) tuottaa, luoda ja kehittää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä;
3) ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen, painottaa lapsille suunnattuja ohjelmistoja sekä tarjota hartausohjelmia;
4) kohdella ohjelmatoiminnassa yhtäläisin perustein suomen- ja ruotsinkielistä väestöä, tuottaa palveluja saamen, romanin ja viittomakielellä sekä soveltuvin osin myös maan muiden kieliryhmien kielellä;
5) tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta sekä huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille;
6) edistää kulttuurien vuorovaikutusta ja ylläpitää ulkomaille suunnattua ohjelmatarjontaa;
7) välittää asetuksella tarkemmin säädettäviä viranomaistiedotuksia ja varautua televisio- ja radiotoiminnan hoitamiseen poikkeusoloissa.

Eli Yleisradiolle on asetettu aika selkeät arvotavoitteet. Syyt, miksi Yleisradio on olemassa.

Vastaavatko ne enää käsitystämme siitä, mikä on Yleisradion tehtävä? Ottaako tavoiteasettelu esimerkiksi riittävästi huomioon globalisaatiokehityksen? Tai onko niin, että nuoremman sukupolven osalta eettinen tavoiteasettelu on liukenemassa elämästä nauttimisen historiaan?
Ja entä ohjelman tekijöinä ja tuottajina ( noina pikkupomoina) : kuinka hyvin omassa duunissamme toteutamme organisaatiolle asetettuja tavoitteita? Pyrimmekö muuttamaan niitä, noudattamaan niitä, tulkitsemaan niitä uudelleen, luovasti soveltamaan. Vai teemmekö työtä tavoitteet hämärtyneinä, tuulien puhaltamana?
 

Vetäessäni koulutusta yrityksissä useimmat kokivat, että heille organisaation perusolemassaolon tarkoitus oli hukassa. Vaikeina aikoina – kuten nyt Ylen leikatessa budjettiaan – tavoitteet yleensä kirkastuvat – tai hämärtyvät. Let´s see.
 

Juttelin tänään aamukuudelta ( ok puoli seitsemältä) Tornion koneessa tuottaja Kaarle Ahon kanssa  tv-dokumentista ja päätin kirjoittaa tämän blogin.

Vaikka joskus minuun iskee uutisia tai A-alkuisia ohjelmia katsoessa myötähäpeän tunne, mutta samanaikaisesti. Yleisradiossa on jumalattoman hyvää journalistista osaamista, paljon kovan luokan toimittajia ( omakohtainen kokemus siitä, miten viikko sitten Salla Paajanen veti kasaan Armadillo-jutun A2:een,).

Toisaalta meillä yhteistuotetaan independent-yhtiöiden kanssa ( Elokuvasäätiön, AVEK:n ja kv-tv-yhtiöiden tukemana) kanssa kansainvälistä huippua olevia dokumenttielokuvia, jotka toimivat hyvin myös televisiossa. ( esim, tältä vuodelta Miesten vuoro, Vesku, Reindeerspotting, Freetime Machos, Magneettimies, Epäilyksen varjossa, Miehen kuva, ITO, Maan muisti). Vielä paremmin ne toimisivat televisiossa, mikäli ne olisivat myös 58 minuuttisina versioina myös prime timessa. Ajatus, jota on varmasti ryhdyttävä realisoimaan. Näille elokuville ominaista on yleensä pitkä tuotantoaika ( 2-5 vuotta) ja pyrkimys päästä julkisuuteen myös muilla alustoilla ( festivaalit, elokuvateatterit)

Mutta monesta syystä johtuen nopeasti reagoiva, journalistiseen osaamiseen perustuva, kohtuullisella budjetilla tehtävä tv-dokumentti ( jollaisia ovat tehneet mm. Tapani Itäranta, Kati Juurus, Vesa Toijonen, Timo-Erkki Heino) ei ole mennyt eteenpäin sellaisella vauhdilla kuin olisi toivottavaa.

Ja kuitenkin Yleisradio – ja pateettisesti sanottuna Suomen kansa – tarvitsisi niitä. Nyt yhteiskunnallisen tilanteeseen tarttuvia, vahvoja, pirun hyvin tehtyjä ja keskustelua herättäviä dokumentteja ( tarvitsematta olla itsetarkoituksellisesti HIV-toisinajattelija ), jotka lähtevät asiasta. Joissa ei seurata päähenkilöä 100 kuvauspäivää, jotia ei kuvata 35 mm elokuvakameralla ja joihin ei sävelletä hienoa musiikkia kuukausikaupalla.

Ja joille ominaista ehkä on, että ne on tehty juuri tähän aikaan ja ne tulevat jäämään tämän ajan ja sen hetkisen yhteiskunnallisen tilanteen heijastajina historiaan.

Niin hyviä tv-dokumentteja, että ne matkustavat kansainvälisesti ja että kotimaassa ne hyväksytään myös laadukasta audiovisuaalista tuotantoa tukevien organisaatioiden ( SES,AVEK) taholta.

Independent tutoantoyhtiöt suhtautuvat ajatukseen myönteisesti ( aikoinaan Lasse Saarisen kanssa palaverisoitiin useammankin kerran), mikäli tuotantobudjetit ovat suhteellisen kohtuullisia ja Yle investoi niihin saman summan, mitä puhtaaseen in-house tuotantoon. Tuotantoyhtiödien tehtävä olisi sitten hankkia loppu raha mistä tahansa, jos sellaista tarvitaan.

Asiaa on jauhettu vuosia, mutta paljon ei ole tapahtunut.Sillä: meillä on hyvin vähän journalistista osaamista omaavia tv-dokumentin tekijöitä ja heidän määränsä on independent puolella hyvin pieni.

Suuri kysymys onkin, miten yhdistää independent-tuottamisosaaminen journalistiseen osaamiseen, jota on kyllä Ylen sisällä. Mitään kerätä yhteen valitut toimittajat ja tuottajat siten, että voidaan odottaa tuloksia syntyvän.

Taikatempuilla se ei onnistu, sen sijaan prosessilla, jossa kehitetään ( käyttäen hyväksi mm. hollantilaisten osaamista ja esimerkkejä) tv-dokumenttia. Prosessia, joka vaatii vähintään pari vuotta ja jota olisi vedettävä sekä intohimolla että näkemyksellä niin tulevaisuuden sisällöistä kuin muodoista.

Voi olla,että tämä prosessi johtaisi ns. dokumenttielokuvien määrän vähenemiseen , mutta joka tapauksessa todelliseen kilpailuun siitä, mitä Suomi, ihmiset, Yleisradio, elokuvataidetta tukevat organisaatiot jne.. pitävät parhaana ja tärkeimpänä tukea ja tuottaa.