Harva elokuva on saanut yhtä paljon mediajulkisuutta kuin Websterin Katastrofin aineksia. Ja ristiriitaisia arvioita, joka on elokuvalle ja sen tavoitteelle onnekasta.
 
 
Elokuvan saapuessa elokuvateattereihin sillä on mediajulkisuus,  josta moni suurikin  fiktioelokuva voisi vain unelmoida. Elokuvan neljännessäkin lehdistönäytöksessä oli lähes 40 katsojaa, kun normaalisti dokumenttielokuvan tekijä on onnellinen, jos yhteen lehdistöesitykseen tulee puolenkymmentä toimittajaa.
 
Julkisuus vaikuttaa tietysti myös arvioihin. Niitä ei kirjoiteta vain jotta tuettaisiin tärkeää asiaa tai jotta elokuvan olemassaolosta kerrottaisiin. Ne muuttuvat ”todellisiksi”. Ihastukset tai ärtymykset, heikkoudet tai vahvuudet kirjoitetaan ulos.
 
Elokuvan valmistuminen oli melkoisen monimutkainen, työläs ja oikeaa sävyä ja dramaturgiaa pitkään etsinyt prosessi.Niinpä elokuva valmistui lähes vuoden ”myöhässä”. Ilmastokeskustelu on mennyt aika paljon eteenpäin 3-4 vuodessa.
Elokuvan liikkeellelähtöaikana puhuttiin paljon öljystä, nyt mukaan ovat tulleet mm. ruuan ilmastovaikutukset, asia josta ei välttämättä edes tiedetty muutama vuosi sitten.
 
Suuri kysymys oli ”todellisen” John Websterin ja ”elokuvan” John Websterin suhde.Eli kuinka lähellä toisiaan nämä kaksi hahmoa ovat, kuinka totuudellinen on elokuvan päähenkilö. Onko hän uskottava ?
(Timo Harakan Rahan jäljillä sarjan suurin perusheikkous löytyi juuri tästä, myös Jennifer FoxinThe Confessions of Flying Women kamppaili leikkauspöydässä pari vuotta saman ongelman kanssa).
 
No, mm. Demarin Uutispäivän arviointi teki hyvälle tuulelle. Kirjoittaja oli hyväksynyt täysillä ja ärsyyntyneenä ”perhettään piinaavan elokuvantekijän” joka ”vaanii” vaimoaan. Eli elokuvan perusratkaisu, jossa päähenkilö ei ole suinkaan mallikansalainen kaiken osaava ja tietävä, hienoja ratkaisuja tekevä sankari, vaan hyvään pyrkiessään virheitä tekevä ihminen, toimii.
 
Demari ei ole suinkaan ainoa, joka on ärsyyntynyt Websteriin. Ja kun toisaalla ovat elokuvaan ja Websteriin rakastuneet , tilanne on hedelmällinen. Mielenkiintoa ja ristiriitoja herättävä dokumenttielokuva voi kerätä myös katsojia teattereihin
 
Ylen johdossa on oltu huolestuneita siitä, osaavatko katsojat kiinnittää dokumentin TV 2:een ja Dokumenttiprojektiin vai jääkö televisioesitys aikoinaan ihmisten mielessä ”uusinnassa” vaikka koko leffaa ei olisi syntynyt ilman Yleä. Huolissaaan  siksi, että edes Ylen omissa ohjelmissa, (toisin
mitä Maikkari ja Nelonen olisivat tehneet) ei ole välttämättä kerrottu tuotannon kuuluvan Dokumenttiprojektin ohjelmistoon.
 
Hupaisaa onkin, että kymmenien positiivisten tai ylistävien juttujen ja arvioiden keskuudessa on Ylen kulttuuripuolen arviointi kaikkein kielteisin. Siinä päähenkilö Webster ”pilaa” oman elokuvansa. Mutta toisaalta tämähän kertoo Ylen lahjomattomuudesta ja ei-kaupallisuudesta.
 
Kuuntele Websterin haastattelu:
http://www.yle.fi/java/areena/dispatcher/1495082.asx?bitrate=1

Toinen päivä IFP.ssa vahvistaa niin monta kertaa koetun kokemuksen. Leikkaajan merkitys dokumenttielokuvassa on monesti hyvin keskeinen.
 
 
Paikkakunta on pieni, vain 5000 asukasta, suurella osalla asukkaista on juuri Suomesta, koulu kantaa nimeä Finlandia. Viisi poikaa ovat tunteneet toisensa aivan pienestä asti, käyneet koulua yhdessä, leikkineet ja kasvaneet. Perheet ovat köyhiä. Mistä saada rahaa jatkaa opiskelua ?
 
Kirjautumalla National Guardiin. Kerran kuukaudessa yksi viikonloppu harjoituksia ja tilille tupsahtaa heti kirjatuessa 10 000 dollaria ja kolmen vuoden armeijaleikin jälkeen toinen 10 000 dollaria.
 
Ja koska pojat ovat aina olleet yhdessä, kaikki kirjautuvat National Guardiin. Ja sitten eräänä päivänä, kun pojat ovat lähellä 20 ikävuotta, tulee toinen todellisuus. Edessä on lähtö Afganistaniin
tai dollareiden maksaminen takaisin. Yksi pojista yrittää saada lainaa pankista, mutta ei onnistu. Ensi tammikuussa kaikki viisi lentävät Afganistaniin.
 
Elokuvantekijä Heather Courtney, alun perin samalta paikkakunnalta, on kuvannut 150 tuntia poikien elämää ja aikoo seurata useita kuukausia Afganistanissa. Ja heidän paluunsa Michiganiin.
 
Tarina muistuttaa Dear Hunteria ja Country Boysia samaan aikaan, siinä on suuren eeppisen tarinankosketus. Mutta: ensimmäinen raakakooste materiaalista on problemaattinen, siinä yritetään liian paljon ja kerrotaan liian paljon liian nopeasti. Markkinointiin tarkoitetun materiaalikoosteen kirous vai heijastaako se lopullista elokuvaa?
 
Miten tällaisessa tapauksessa prosessi jatkuu? Riippuu niin monesta tekijästä. Millaista palautettae elokuvantekijä saa, kuka on päärahoittaja ja mihin suuntaan hän ohjaa elokuvaa, millaiseen levitykseen tekijä tähtää elokuvaansa. Tuleeko mukaan prosessiin leikkaaja tai commisisoning editori tai tuottaja, joka pystyy tukemaan ja auttamaan ja ohjaamaan lopputulosta sellaiseksi, mitämateriaali sinänsä lupaa.
 
Toinen esimerkki. Fixer. Jälleen Afganistanista. Olet sympaattinen perheenisä. Ansaitset elanotsi auttamalla länsimaisia lehtimiehiä tekemään juttuja. Toimit tulkkina, järjestätä vaarallisia tapaamisia talebanien kanssa, teet työtäsi.
 
Ja sitten eräänä päivänä talebanit kidnappaavat sinut aivan kuten italialaisen lehtimiehenkin.
Molempia kuvataan kidnapattuina, molemmat lähettävät viestejä perheelleen, että kaikki on hyvin.Italialainen lehtimies vapautetaan Afganistanin hallituksen vapautettuaan puolestaan viisi talebanivankia. Mutta paikallisen fixerin osalta hallitus ilmoittaa, että talebanien kanssa ei tehdä sopimuksia.
 
Niinpä videonauhalle kuvataan, miten tämä perheenisäfixerin pää katkaistaan.
 
Tarina on vahva, kuvattu materiaali osittain ainutlaatuista, afganistanilainen päähenkilä harvinaisen sympaattinen ja rehellinen.
 
Mutta: ensimmäinen 20 minuuttia leikattu sekavasti johdattaen katsojaa seuraamaan ensin amerikkalaista lehtimiestä varsinaisen päähenkilön sijasta. Jälleen: ohjaaja hyvin avoin kommenteille ja ehdotuksille, mutta keneltä riittää aikaa todella työskennellä raakaleikatun version kanssa, kuka auttaisi viemään elokuvan loppuun?
 
 

Monday morning, 8th September. Maseru, Lesotho. I drive across the 
border from South Africa to visit the mobile cinema team at Sesotho 
Media. Its partly because of this project that we started Steps for 
the Future eight years previously, a YLE/Day Zero co-production of 38 
documentary and short films about people living in the time of HIV and 
AIDS. Here, as in ten other countries across Southern Africa, the 
films are still being screened. I meet the team, most of whom are HIV
+. Thabiso tells me about tests he has had, to try and find out the 
problem of why his legs are not functioning properly.
Moalosi tells me his son, five years old and also HIV+, is doing fine. Thato, 23 years  old, who found out she was positive when she lost her first baby, is 
pregnant again and smiling. I am handed a letter from the Department 
of Correctional Services thanking the Sesotho Media team and Steps for 
showing films at their prisons, and asking us to continue this for all 
prisons - male, female, juvenile - across the country.

Its tough showing films in the prisons, but the department is very 
supportative. They send their wardens to the office to get sacks of 
condoms donated by a German music festival for the prisoners. The 
facilitators for the mobile cinema have to be very strong during the 
discussions, because the films let out emotions and often create tense 
moments. A prisoner stands up after the screening, and says "I am HIV
+". This causes his fellow inmates to get angry with him and blame him 
for putting them in danger. But Moalosi and the others handle the 
situation and use it to talk about prevention and discrimination.
The films are not didactic and so the facilitators need to know all about 
HIV and AIDS and how to provide that information. This is the strength 
of the films, that they bring out peoples questions and desire for 
knowledge because the audience relates to the characters and the 
situations they find themselves in. And they are still relevant after 
many years.

My mission is to find more funding for Sesotho Media so that they can 
continue to show films around the country. Its poor, with few roads, 
and many mountains. Sometimes in the summer the 4-wheel drive vehicle 
can't cross flooding rivers to get to the village where the screening 
is happening. Or in winter its too cold to screen at night. But now 
its the start of Spring, and its getting warm and the peach trees have 
beautiful pink blossoms.

The reality is tough. I visit a newly started NGO, Sentebale <http://www.sentebale.org/
> and they tell me recent statistics about HIV in Lesotho. 1,7% of 
the population is dying every year, thats eight times as many as in 
South Africa. Of the 1,8 million people, there are now almost 400,000 
orphans who have lost one or both parents to AIDS. Most of those dying 
are in the 21 to 35 year old group, and life expectancy is down to an 
average of 36 years.

Its vital to reach the youth, those who are still HIV negative, and 
provide them with enough education to help them stay negative. Thats 
the only way to help save the nation. I propose that we join forces, 
young people are eager to see films and Sentebale's focus is on the 
youth. The charity has been started by two Princes - Prince Harry of 
the U.K. and Prince Seeiso of Lesotho, the King's brother. If they can 
assist in raising funds to keep the mobile cinema running, we can 
focus our programme more on young people. But we need some more 
documentaries made with and for the youth.

When I leave Lesotho, Thabiso and Moalosi are running a workshop 
training people from other organisations how to facilitate film 
screenings. The Steps documentaries will reach more audiences, and 
continue to have an impact that ultimately saves peoples lives.

Eräs DocPointin kotimaisen esityssarjan valintaraadin jäsen kysyi ivallisen ja osuvan kysymyksen: Miksi kaikki dokumentit kuvataan aina "Kainuussa".  Tässä Kainuu sanan painotuksessa oli sävy, joka sai minutkin hymyilemään, ihan tahtomattani. Itse olen kuvannut ihan oikeassa Kainussa useita kertoja ja "kainuussa" käytännössä kaikki dokumenttielokuvani. Päätin olla vastaamatta kysyjälle hymyni lisäksi mitään. Mutta mielenkiintoista oli Iikan kokemat reaktiot Kemijärvi-dokumentin jälkimainingeista. Ehkä siinnäkin oli kyse "kainuu-reaktiosta". Monestiko te olette nähneet Niskasen 8 Surmanluotia. Tarina kertoo siitä kuinka kaikki menee päin helvettiä ja sen tietää ensimmäisestä kuvasta? Kun näkee Niskasen makaamassa sellin laverilla tietää koko tarinan, toivottavasti ivallinen kysyjä ei tarkoittanut tätä...
Samaan aikaan kuulen uutisista Voikkaalla menevän hyvin, kuulen ihmisten sijoittuvan uusiin ammatteihin hyvin, kuulen oikeassa Kainuussa olevan työvoimapulan. Käyn Sotkamossa ja ihmiset hyrräävät kylällä loistoautoillaan niin että sekaan ei mahdu. (edes tämä viimeinen ei ole liioittelua). Kuulen viestejä, jotka kertovat sen "toisen" Suomen pärjäävän itseasiassa monella mittarilla paremmin kuin "onnistujien Etelä-Suomen". Tässä tarkoitan vaikka elämänlaadun tasoa, asuntomenoja suhteessa palkkaan.
Meille multajalkaisille kaupunkilaisille tarjotaan Uhri-Suomen tarinoita, joissa todetaan että meidän pisnesmies-kaupunkipoikien takia aluepolitiikka ei toimi. Huono omatuntoni kolkutti 10 vuotta. Oma silmien aukeneminen tapahtui Vuolijoen Otanmäen tehtaan omistaja vaihdoksen yhteydessä. Siellä uusi omistaja sanoi, että he eivät  teettää tehtaalla muuta kuin mitä maailmalla kysytään. Junavaunujen tekeminen loppui ja nyt tehtaan tilauskirjat ovat täynnä metallin alihankintatöitä. Tehdasta vaivaa työvoimapula. Ehkä metsäteollisuuden rakennemuutoksessa on kyse osittain samasta. Moni suomalainen ajattelee, että jo oli aikakin, saman myllyn jonka lähes koko muu yhteiskunta on käynyt läpi, joutuu nyt myös metsäteollisuuskin läpikäymään.
En tarkoita, että toivoisin americaanaa ja sitä onnellista loppua, vaan sitä että tarinat, joita Suomesta kerromme on ajoittan ennalta-arvattavia ja asetelmallisia, ne pohjautuvat 60-luvun autiotupa ja "laudat eessä ovien" -stereotypiaan. Olen nähnyt sen arkistomateriaalin Ylen arkistossa, jonka kuvasto on periytynyt jopa oman ikäluokani kuvamuistiin. Mutta syy miksi minä edelleenkin Kainuussa tai "kainuunssa" viihdyn ja miksi siellä haluan edelleen kuvata on: kainuussa ihmiset ovat läsnä.