Kevättalvella 2008 kiusasin Tv 2:n johtoa ja muutamaa tuottajaa pitkillä ja kriittisillä kirjeillä, joiden perusajatuksena oli: jotain on tehtävä jotta suomalainen dokumenttielokuva menisi eteenpäin eikä taaksepäin.
 
Konkreettisena syynä huoleen oli tilanne, jossa jo kolmatta vuotta peräkkäin urheilu söi jatkuvasti Dokumenttiprojektin varsinaista esityspaikkaa siten, että ajatus jokaviikkoisesta samalla paikalla esitettävästä hyvästä okumenttielokuvasta oli pelkkä unelma.
 
Tilannetta oli yritetty paikata monella tavalla: sijoittamalla toinen ohjelmapaikka seuraavalle illallemyöhään. Sijoittamalla joitakin vahvoja (kuten Stranded – tulee uusintana tänään Dprojektissa - ja Kenen joukoissa seisot) viikonloppuun lähelle primetimea ja synnyttämällä uusintapaikka Sunnuntaidokkarin.
 
Digitaalisuuden myötä katsojaluvut olivat laskeneet selvästi. Kun aikoinaan Dokumenttiprojekti oli keskiarvona 250 000 katsojan ohjelmapaikka, puhuttiin nyt 100 000 pienemmästä yleisömäärästä. Ja joskus tuntui: mitä hienompi elokuva sitä vähemmän katsojia.
 
Mutta huoleen oli myös muita syitä. Esitin 34 ihmiselle (puolet heistä dokumenttielokuvanparissa työskenteleviä) kaksi kysymystä.
 

1. Mikä on Dokumenttiprojektin esitysaika televisiossa ?

2. Nimeä viisi merkittävää suomalaista dokumenttielokuvaa viimeisten 10 vuoden ajalta. Dokumenttia, joita katsomaan olet varta vasten asettunut tai joista olet seuraavana päivänä herättänyt keskustelua ?

 
Huolestuttavaa oli tietysti että vain vajaat puolet tiesi oikean vastauksen aikavastauksen: tiistaisin klo 22.05.Yhtä moni arvasi päiväksi keskiviikon ja hajaääniä saivat myös muut päivät.
 
Mutta vielä huolestuttavampaa oli, että edes dokumenttielokuvien ohjaajat/tuottajat eivät pystyneet helposti nimeämään viittä dokumenttia, jotka olisivat iskeneet lujasti heihin.
 
Viime keväästä lähtien onkin sitten uudestaan ja uudestaan TV 2:n sisällä keskusteltu siitä, mitäpitäisi tehdä. Osana tätä prosessia on synnytetty tämä dokblog, siihen liittyy koko Dokumenttiprojektin nettisivuston uusiminen, joidenkin erikoistuotantojen käynnistäminen, entistä tiukempi linja tuotantojen valmistamisessa, markkinointistrategioiden uudistaminen,
brandin vahvistaminen, imagotrailerit televisiossa.
 
Osana tätä prosessia Dokumenttiprojekti kutsuu ohjaajia ja tuottajia yhteiseen palaveriin 10.12 klo 10 pohtimaan sitä, mitä vielä voisi/pitäisi tehdä. (Saatteena osa tämän vuoden kirjeistä). Koska esimerkit ympäri Eurooppaa kertovat, että ilman ponnisteluja dokumenttielokuva voi päätelevisiokanavilla pahasti urpahtaa.
 
 

Olin aloittanut jo tämän blogini kirjoittamisen, kun huomasin dokblogin uusimpana tekstinä Marijke Rawien The Ten Commandments of Pitching. En tunne henkilöä, mutta oletan, että hän toimii televisioyhtiössä jossain päin maailmaa
 
Nuo 10 käskyä saavat minut entistä kiihtyneempään tilaan ja entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että pitching on suureksi vaaraksi vapaalle dokumentaariselle elokuvalle;
 
Olen itse säästynyt tuolta elokuvaa ja sen luovaa prosessia ymmärtämättömältä ja sitä suorastaan vahingoittavalta käytännöltä kieltäytymällä kansainvälisestä rahoituksesta. Minulle riitti jo Arten kanssa käyty absurdi ja kuluttava prosessi yhteistuotannon puitteissa vuosituhannen alussa. Kieltäytyminen on tietenkin merkinnyt halpistuotantoa, mutta samalla oman integriteetin säilymistä ja taiteellisen prosessin suojelemista mediavallan henkiseltä väkivallalta. Tuhoisinta elokuvalle on sen selkokieliseksi muuttaminen vaiheessa, jossa kaikki on vielä edessä.
 
Miksi elokuvan ohjaajan on esiinnyttävä televisioyhtiöiden commissioning editorien edessä ja vakuutettava ruumiinkielellään(vrt.Rawien käskyt) näitä mahdollisiarahoittajia elokuvastaan. Miksi yleensäkin olemme joutuneet tilanteeseen, jossa televisioyhtiöiden edustajat päättävät elokuvasta? Dokumentaarinen elokuva on heille edelleenkin slottipaikkoja täyttävää ohjelmavirtaa Miksi emme saa ansiantuntijoita päättämään, eli kansallisten elokuvasäätiöiden tai –instituuttien edustajia, jotka edelleen yhdessä esittäisivät projektit tuotettaviksi? Heihinhän olisi luotettava, kun on kysymyksessä elokuva.
 
Tämä kehitysprosessi dokumentaarisen elokuvan kohdalla on merkinnyt yhä yhdenmukaisempien, aihekeskeisimpien euroelokuvien tulvaa – erityisesti näin on nk.feature lenght elokuvien, joille kaavaillaan teatterilevitystä. Elokuvista on tullut tuotteita, jotka tehdään yhä “yleisöystävällisemmiksi”. Poikkeukset, jotka tästä myllystä selviävät, ovat harvassa. Niihin lukeutuvat Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui, jotka järjestivät aikoinaan mehevän performanssin IDFAssa, Amsterdamissa pitchaajien edessä – ja saivat rahaa.
 
Olisiko meillä yhtään Chris Markerin, Viktor Kossakovskin, Sergei Dvortsevoin, Jia Zhan Ken, Wang Bingin, Raymond Depardonin mestarillista, elokuvataidetta uudistanutta teosta ilonamme, jos nämä ohjaajat olisivat joutuneet kaupustelemaan ajatuksiaan commissioning editoreille?
 
Kun rahaa on kerran hankittava, olkoon se ainakin sitten tuottajien asia. Näinhän toimitaan muidenkin taiteiden alueilla; vaikea on kuvitella säveltäjiä, maalareita, tanssijoita tai installationtekijöitä myymässä ajatteluaan parhaiten tarjoavalle. Ja toivon todella, ettei heidän tarvitse sitä koskaan tehdäkään.
 

Radiodokumentti ja dokumenttielokuva puhuvat samaa kieltä. (Siinä yksi syy kirjoittaa tähän foorumiin). Radiodokumentti toimii tosiasiallisesti erittäin visuaalisessa välineessä ja käyttää kaikkia tämän välineen ilmaisukeinoja. Puhe, puheen sisältö on vain yksi tapa kertoa viesti. Kaikki se, mitä voidaan korvin kuulla, on dokumentintekijän työkaluja. Aivan kuten dokumenttielokuvassa radiodokumentissa on monentasoisia viestejä: tarinan päähenkilön läsnäolo on tärkeätä ja se miten hän on läsnä, mielentila kuuluu. Liikkeellä, syvyysvaikutelmalla, etäisyydellä mikrofonista on merkitystä. Ja tietenkin sillä millaiset äänet, äänimaailmat, tauot kuuluvat…. Näitä kaikkia taitava radiodokumentintekijä käyttää välittäessään kuuntelijalle oman tulkintansa aiheesta.
 
Radio ja radiodokumentti ovat assosiaatioiden virtaa. Radio on mielikuvia, mielikuvitusta, muistoja, unta (ehkä myös lunta…), tunnetta, alitajuntaa, tuonpuoleista, toista maailmaa. Radion kielen logiikka muistuttaa unen logiikkaa. Asiat voidaan ilmaista ei-kronologisesti, päällekkäin, väärässä järjestyksessä, liittää yhteen asioita, jotka eivät kaiken järjen mukaan mitenkään liity yhteen. Menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus, toiveet, unelmat, realismi, ei-realismi voidaan sotkea keskenään.
 
Olennaista on se, että dokumentintekijä tietää, mitä haluaa sanoa kuuntelijalle. Kun ilmaisuväline, radio on näin valloittava ja mahdollisuuksia täynnä, tekijän on hiottava näkemystään itselleen (ja tuottajalle) selkeäksi. Ja vaikka tekijälle radiodokumentin viesti on täysin yksiselitteinen, itse ohjelman tulee olla kuuntelijan kannalta monitulkintainen. Kuuntelijalle on jätettävä tilaa, ilmaa muodostaa ohjelmasta oma tulkintansa. Kuuntelija ei ole radiodokumentin edessä passiivinen vastaanottaja, jonka päähän kaadetaan valmiiksi pureskeltu tavara, vaan aktiivinen toimija, joka löytää ohjelmasta itselleen tärkeitä asioita tai itseä kiinnostavia havaintoja tai väitteitä. Kuuntelija parhaimmassa tapauksessa luo päässään oman radio-ohjelmansa.
 
Meillä jokaisella on oma tapamme kuulla ja kuunnella radio-ohjelmaa. Ja siitä riippuu, millaista elämää olemme itsekukin eläneet, miten lähellä dokumentin aihe on, millä tavalla me reagoimme ohjelmaan ja millaiseksi meidän oma tulkintamme radiodokumentista muodostuu. Kuten dokumenttielokuva radiodokumenttikin on alku, ei loppu, mahdollisuus uusille tulkinnoille.
 
Missä radiodokumentteja tehdään? Vain Yleisradiossa. Ylen Dokumenttiryhmä on kahden tuottajan, äänisuunnittelijan ja suurehkon joukon freelancereita, toimittajia, ohjaajia muodostama porukka, joka tuottaa radiodokumentteja kolmelle radiokanavalle. YLE Radio 1:n Todellisia tarinoita (50’) on radiodokumentin päänäyttämö.
Ulkomaisia radiodokumentteja alkukielellä, kokeellisia radiodokumentteja, Ars Acusticaa lähetetään Ääniversumi-ohjelmasarjassa. YleX:llä pyörivät Reissuradio – ja Mun heimo –dokumenttisarjat ja ensi vuonna myös nostalgiasarja työnimeltään Nukkumatti on natsi. Radio Suomessa aloittaa lyhytdokumenttisarja Kirjeitä Suomesta. Sarjojen tuottaja on Hannu Karisto, apulaistuottaja Katri Puro. Ylen organisaatiossa Radion Dokumenttiryhmä sijaitsee Asiaohjelmien osaamiskeskuksessa samassa toimituksessa TV-dokumentaristien kanssa. Ja tähän pitää heti todeta, että radiodokumentti ei tietenkään ole asiaohjelma. Yhtä vähän kuin dokumenttielokuva
 

Viime vuosina suomalaiset tuotantoyhtiöt ovat onnistuneet kotiuttamaan Eu:n Media-ohjelman tukirahoja paremmin kuin unionin muut pienet jäsenmaat ja vähintään yhtä hyvin kuin pohjoismaiset naapurimaamme. Tämä on tervetullut lisäraha alan yhtiöille: Suomalainen AV-ala on kai aina ollut tunnettu siitä, että laatu on länsimainen mutta hintalappu ei…
 
Media-ohjelmassa on kolmenlaista rahaa tuotantoyhtiölle: Hankekehittelytukea, rahoitustukea (i2i) ja tv-levitystukea. Tässä jutussa keskityn hankekehittelyhakemuksiin, ihan siitä syystä että rahoitustuki on aika automaattinen, kunhan tietyt kriteerit täyttyvät, ja TV-levitystuki on käytännössä mahdollinen vain sellaisille dokumenttihankkeille, joilla on monta ennakko-ostokanavaa jo ennen varsinaista kuvausvaihetta. Sen sijaan hankekehittelytuki on mahdollinen, vaikka hakijayhtiöllä ei vielä välttämättä ole kansainvälistä kokemusta.
 
Onnistunut hakemus on aina monen tekijän summa. Pitää olla hyvä hanke, sellainen, että tekijät ja tuottaja jo sisimmissään tietävät, että tämä voi kiinnostaa katsojia Suomen rajojen ulkopuolella. Aihe voi olla mitä vain – mieleeni tulee esimerkiksi Suomen ainoasta parfymööristä kertova hanke. Hyväkään hanke ei sinänsä riitä: lisäksi tarvitaan tuotantoyhtiö, joka on vähintään vuoden vanha, ja joka on ennestään tuottanut ja levittänyt vähintään yhden ohjelman kansallisesti.
 
Tarvitaan myös tuottaja, joka on aidosti innostunut hankkeesta. Ja jolla kynä pysyy hyvin kädessä. Ei auta, vaikka kuinka harjoittelijaa tai peräti konsulttia palkataan töihin, kun pitää kertoa miksi tämä hanke on tärkeä – ja kelle, ja mitä aiotaan tehdä, milloin aiotaan tehdä ja millä porukalla. Pitää osata selittää, miten aiotaan jalostaa käsikirjoitusta ja kuka sen tekee ja millä palkalla. Pitääkö tehdä researchia; miten se rahoitetaan ja millä aikataululla ja miksi hankkeen pitäisi kiinnostaa juuri ranskalaisia? Näihin kysymyksiin tuotantoyhtiön oma porukka yleensä osaa vastata, ulkopuolinen konsultti ei välttämättä. Hankekehittelyhakemus on parhaimmillaankin 60 % käsikirjoitusarviota, muu on sitten kiinni tuottajan ja käsikirjoittajan näkemyksestä, hankkeen kehittämisstrategiasta ja budjetoinnista, yhtiön rahoitus- ja levitysstrategiasta sekä hakijan kyvystä ”myydä” koko paketti lukijoille. Myös yhtiön oma kansainvälinen kokemus on osa arviointia.
 
Media-ohjelma voi – joissakin harvinaisissa tapauksissa – olla hankkeen ensimmäinen osarahoittaja. Normaalisti tuottajan kannattaa kuitenkin tehdä kierros kotimaisilla rahoittajilla ”The usual suspects” eli SES, AVEK, TV-kanavien yhteistuotantotuottajat ja teatterielokuvan levittäjät. Muukin raha kelpaa Medialle, kuten sponsorirahoitus tai erilaisten rahastojen tuet. Projekti on paljon vahvempi, jos voidaan osoittaa, että siitä ollaan kiinnostuneita kotimarkkinalla. Jos tekijät ja yhtiö ovat tuntemattomia, kannattaa ehdottomasti sitoa hanke tiiviisti kotimaisiin rahoittajiin ennen kuin siirrytään ulkomaisille rahoittajille. Kaikkein arvokkain on se ensimmäinen siemenraha, vaikka kuinka vaatimaton… tämä vinkiksi myös tv-kanaville; joskus voi pienelläkin kehitysrahalla auttaa tuottajaa aika askeleen eteenpäin, esim. pääsemään kiinni Media-tukeen.
 
 
 
Projekti tarvitsee siis tuottajan, joka viitsii kirjoittaa ulos kaikki tarvittavat strategiat, joka jaksaa juosta materiaalit kasaan, ja joka liittää mukaan harkitusti havaintomateriaalia ja tekijöiden aikaisempia työnäytteitä. Tällä tuottajalla on siedettävä englannin kielen taitoa – tai mikäli ei ole, ymmärtää antaa kirjoittamansa tekstit tarkastettaviksi sellaiselle, jolla on. Hakemuksen lukevat kaksi lukijaa – meille kaikille heidän nimensä jäävät salaisuudeksi. Toinen lukija on suomalainen alan ammattilainen, toinen valitaan hakijan hakemuksen perusteella esimerkiksi todennäköisestä yhteistuotantomaasta. Tukipäätös syntyy lukijoiden palautteen perusteella, ja se on nykyään hyvin ammattimaisella tasolla; jopa negatiivisen päätöksen saaneet hakijat ovat olleet sitä mieltä, että saadusta palautteesta on ollut hyötyä.
 
Monesti tuottaja aavistaa jo hakuvaiheessa, ettei välttämättä mene hyvin… olen huomannut, että jos tekijät uskaltavat olla rehellisiä itseään kohtaan, huonoimmilta hakemuksilta vältytään. Mutta ylikriittinenkaan ei saa olla, se on meillä suomalaisilla usein tapana, kuten myös onneton tapa kirjoittaa kovin lyhyesti ja ytimekkäästi, kun pitäisi kirjoittaa määrällisesti paljon ja korukieltäkin…
 
Ei saa myöskään nuukailla väärässä kohtaa! Käsikirjoituspalkkioissa säästäminen ei anna ammattimaista kuvaa tuotantoyhtiöstä!
 
Median hankekehittely, joka tänä vuonna on tuottanut suomalaisille tuotantoyhtiöille ja pelifirmoille noin miljoona euroa, myöntää hankekohtaista tukea enintään 60 000 euroa genrestä riippumatta, eli saman summan voi hakea sekä animaatioille, dokumenteille että fiktioille.
Media-ohjelman polku tähän aika toimivaan nykytilanteeseen on ollut pitkä ja välillä täynnä solmuja; on ollut soft loania, osittain takaisinmaksettavaa tukea, jälleeninvestointiehtoa ja vaikka mitä. Myös arvioinnin perusteet ovat vuosien varrella olleet hiukan hämäriä, ja aikataulu dokumentintekijälle välillä liian pitkä. Pitkä se on nytkin, mutta jokainen voi arvioida, voiko tähän kelkkaan lähteä, kun tiedetään että marraskuun puolessavälissä on hakemuksen jättö, helmikuussa tuottaja saa (epävirallisen) päätöksen, ja sopimus on kourassa ja 70 % rahasta tilillä touko/kesäkuussa 09. 
 
Käy meillä Deskissä, ennen kuin lähetät hakemuksesi Brysseliin. Neljä silmää näkee enemmän kuin kaksi! Lopuksi, muista halvin tapa verkottua Euroopassa: Median koulutusohjelma. Katalogista löytyy kursseja myös dokumenttituottajille, katso osoitteesta www.mediadesk.fi.
 
Kerstin Degerman
Kirjoittaja on töissä Suomen Media Deskissä