Dokblog

Pakottamisesta.Iikka Vehkalahti 21.11.08

Ei koiraa tai lasta saa pakottamalla oppimaan ( kuin joskus ) ja sama pitää useimmitenpaikkaansa dokumenttielokuvan kanssa. Tuli vaan taas mieleen, kun kävin lävitse Frederik Gerttenin pitkän dokumentin raakaversiota. Hyvin poliittinen dokumentti muuten.

Aiemmin samana päivänä valmistelimme Jarmo Jääskeläisen kanssa hänen haastatteluaan jakeskustelimme Jarmon työskentelystä kirjeenvaihtajana sosialistisessa Puolassa ja miten silloin piti
taiteilla viranomaisten kanssa.

”Minä vain kerroin miten tapahtumat kulkivat enkä julistanut mitä meiltä olin”, Jarmo totesi lisäten, että ” mutta kyllähän oivaltava katsoja ymmärsi viestin.”

Juuri tästä on kysymys.

Katselin samana iltana Pekka Uotilan raakaleikkausta lyhytelokuvasta, jossa rinnan kulkivat vuosisadan alussa Helsingissä kuvattu filmimateriaali Pekan itse vanhoilla kameroilla tänä päivänä kuvaaman filmin kanssa. Aivan kuten vuosisadan alussa kamera kuvaa tämän päivän Helsinkiä sen julkisimmissa, kuvatuimmissa kohteissa , kuten Kauppatori.

Oivaltavassa elokuvassa oli vain yksi kuva työläisistä tehdassalissa. Jos kuvia olisi ollut kaksi, se olisi jo ollut osoittelemista, olisin rakentanut elokuvaan sanomaa, totesi Pekka Uotila.

Nyt yksi kuva, eikä ainoa elokuvassa, sai ajattelemaan, katsoja loi itse kuvalle
merkitystä.

Gerttenin iso, pitkä dokumenttielokuva kertoo nicaragualaisista banaanityöläisistä ja miamilaisista lakimiehistä, jotka oikeuden kautta yrittävät saada korvauksia jättiyhtiö Dolelta ja Dowilta niiden käytettyä USAssa kiellettyjä kasvinsuojelumyrkkyjä banaaniviljelmillä.

Vahva, koskettava ja tärkeä tarina. Kymmenet tuhannet työläiset ovat kärsineet, sairastuneet, menettäneet suvunjatkokykynsä. Kaksi pientä lakitoimistoa yrittää saada heille oikeutta taistellen oikeussalissa suuryhtiöiden lakimiesjoukkoja vastaan.

Mutta kun tarina on niin vahva ja koskettava, en katsojana kaipaa että ohjaaja sijoittaa tunnelmaa luovaa musiikkia koskettaviin tilanteisiin. En halua, että elokuva loppuu kamerasta tietämättömyyttä teeskentelevän banaanityöläisen kävelyyn päättäväisesti kohti kameraa.

Näin erityisesti kun vaikuttamisyritystä ei tehdä avoimesti. Jos joukkokokouksessa "sankari"lakimies puhuu salissa hiljaa istuvalle miesjoukolle, kuinka he ovat menettäneet yhden kalleimmista asioista elämästä; kyvyn saada omia lapsia, voi yrittää ryydittää tapahtumaa pateettisella musiikilla, mutta ei salavihkaa hivuttamalla.

No Gerttenin elokuva on vasta leikkauspöydällä ja tulee muuttumaan monesti ennen kuin on valmis mutta hyvä esimerkki se on siitä, kuinka dokumentintekijä haluaa vaikuttaa asioihin maailmassa ja
juuri tämä pyrkimys voi joskus vaurioittaa tavoitetta. ”You can not make up reality” on yksi IDFAn tunnuslauseista.

Toisaalta, taiteilu elokuvan sanoman läpimenemiselle riippuu niin paljon ajasta, paikasta ja katsojasta. Timo Korhosen Välittäjä oli hyvä, hyvin eleetön, cinema verite tarina espoolaisesta huippukiinteistövälittäjästä.

Osa katsojista piti elokuvaa kiinteistövälitys ”mainoksena”, toinen viiltävänä kuvauksena espoolaisen elämäntavan epäinhimillisyydestä ja kolmannet eivät nähneet elokuvassa mitään.
Tee siinä sitten elokuvia kaikille.

Terveisiä vaan Lens Politicaan, joka keskustelee sunnuntaina poliittisen dokumentin mahdollisuuksista.

0 kommenttia

TEEMA VAI TARINA. Mikael Opstrup. 22.11.08

0 kommenttia

Ja Mikael vastaa Ibille:
Thanks for Ib Bondebjergs comment on my 'Den dokumentariske fortælling' which I guess can be translated to 'The documentary narrative'. However it misses my approach to the matter.
First of all my view is the creators point of view, it's an attempt to clarify the elements the documentary creator works with. It is not a genre classification. Secondly I deal with the narrative structure - not the format or the aesthetic solutions.
Making a documentary, the director needs to know whether the story is constructed by the theme or the narrative.The first one being the journalistic driven documentary program and the second the narrative driven documentary film.
By journalistic driven I mean that the next possible scene in the film is decided by the theme, the purpose being to deepen and improve the knowledge of the theme. In the narrative driven documentary the next scene is defined by the story you're telling. Let me give an example: in 'The Monastery' it is just as impossible for Pernille Rose Grønkjær to include an informative scene about the roots and history of monasteries in Russia and Denmark as it is for Alistair Maclean to include a scene that describes the political role of Greece in WWII in 'The guns of Navarone'.
The creation of this narrative documentary is what my poetic 'The documentary narrative' is about. A genre that is defined by the complementary conflict between re-telling reality and reconstructing it artistically.That - for the creator - contains an insoluble contradiction and it is the successful solution of the insolubleness that is the artistic core of documentary film making. And that fascinates me so much.
This point may not be so interesting from the point of view of the product - the documentary film that is finished. But from the creating point of view it is the key question.10 years as tutor at pitching workshops around Europe; 4 years as production adviser at The Danish Film Institute and 15 years as documentary producer has confronted me with an endless number of projects where the major struggle for the creators has been to find the creative narrative that is included in the actual reality the film apparently is about.This is the core of the director's work when developing the project at the early stage and with trying to explain it to film consultants and commissioning editors.
On top of this comes HOW you choose to tell your story once you have found out WHAT the story is: do you include dramatizations; interviews; a strong narrator; poetic montage etc. But that's another story...
Mikael Opstrup

0 kommenttia

Poetry in Decoumentary. Ib Bjondenberg. 21.11.08

0 kommenttia

Tanskalainen professori Ib Bjondeberg vastaa Mikaelille:I think it is a very valuable endeavour Opstrup has embarked on trying to define what is specific for a documentary narrative and comparing it with documentary (TV)programs and the fiction film narrative.

To see the documentary project as a working with contradictions between reality and narrating reality is certainly an aspect worth noting.
However, I think Opstrup misses some very important aspects of documentary poetics and aesthetics by not taking into consideration that it is impossible to talk about the fiction film, the documentary program and the documentary film in the singular. Both documentary films and fiction films have very different genres and forms of narration. In the case of documentary forms these cut across TV-programs and documentary films. To construct a basic difference between documentary TV-programs and documentary films is therefore problematic.
In my recent book "Virkelighedensfortællinger. Den danske tv-dokumentarismes historie" (Samfundslitteratur, 2008) I try to define the four basic formats and genres in documentary, and in doing so I continue the work of international scholars like Bill Nichols, Carl Plantinga and John Corner. In my coming book "Virkelighedsbilleder. Den moderne danske dokumentarfilm", I will continue with a historical analysis of how the Danish documentary film made through Statens Film Central and later DFI have used the same fomats, but in different ways and with different accents.
I my view there are four basic genres and modes of narration in documentary films and tv-programs, each with a distinctly diferent relation to reality and the rhetorical, narrative and aesthetic way of describing reality:
1. The authoritative documentary is informational and investigative and uses a strong and explicit rethorical voice in narrating reality. But it also often uses narrative devices and dramaturgic structures.The authoritative voice can vary from the more objective and didactic to the more critical.
2. The observational documentary takes an ethnographic and open approach to reality and wants to show reality as it unfolds in a given milieu or setting. The voice of the observational documentary is part of the reality being shown. But the organisation and structure of the observational film or program can be narrative in many ways. But often it uses a multi-plot narative unfolding in a mosaic and thematic structure.
3. The dramatised documentary is a complex and often contested and controversial documentary form because it takes a clearly hypothetical approach to reality. When Peter Watkins, for instance made "Wargame" he clearly used a journalistic format, a kind of reportage of an 'as if event', namely what would happen if London was hit by an atomic bomb. But this was a hypothetical reportage on a hypothetical event, but based on careful research of the official policy documents on how to react in such an event. Another example is Morten Hartz Kaplers "AFR" mixing factual and fictional elements in a drama-documentary.
4. The poetic reflexive documentary on the other hand is characterized by a personal and asthetic approach to reality. Reality is filtered through an aesthetic principle that becomes dominant or points towards the way reality is portrayed and reflected. When Jytte Rex for instance wants to tell us about European culture she does that in a staggering and beautiful montage of images and forms in "Floden". And Jørgen Leth is famous for his minimalistic and staged portraits of reality.
The important thing when discussing documentary narration and aesthetics is not to try to distinquish documentary film from fictional on a formal and aesthetic level or to make a sharp distinction between documentary (TV) programs and documentary films. The important thing is to define the aesthtic complexity of all documentary formats, to allow for difference and variation in the way documentary productions are done.To define four very basic formats allow us to start seeing this complexity in both film and tv. But it is also important to realize that when we look at concrete historical periods of documentary we will often see hybrids between de basic formats: the poetic authoritative documentary, the observational-poetic documentary etc. Many documentaries take elements from different basic formats. This is another way of defining the complexity and contradictions Opstrups defines in his poetics of the documentary.
Ib Bondebjerg, Professor Deputy Chair of Department & Head of Section Department of Media, Cognition and Communication Section of Film and Media Studies University of Copenhagen, Southern Campus Njalsgade 80, 2300 Copenhagen S Phone: +45 35328102 Fax: +45 35328110 Mobile: +45 60241164 Mail:
bonde@hum.ku.dk
Web: http://www.filmkommentaren.dk/aviva/
www.mef.ku.dk
http://bonde.blogs.ku.dk/
Director Centre for Modern European Studies (CEMES)* University of Copenhagen Njalsgade 80, 2300 Copenhagen S Denmark
Web: www.cemes.ku.dk Mail: mes@hum.ku.dk
anskalainen professori Ib Bjondenberg vastaa Mikael Ostrupille.

0 kommenttia

Dokumentin luonteesta. Mikael Opstrup.18.11.08

0 kommenttia

Kokenut tanskalainen tuottaja ja Tanskan elokvuasäätiössä työskennellyt Mikael Opstrup kirjoittaa dokumenttielokuvan ja dokumenttiohjelman luonteista. www.filmkommentaren.dk

The creation of the documentary - compared to the documentary programme and the fiction film.
Mikael Opstrup
1. Fiction is defined by the story. A course of events that is written down in the script and then converted into a film. The directors work process is linear and the fiction film is from a dramaturgic point of view frictionless. Only one course of events exists. The fiction director's endeavour is storytelling.
2. The documentary programme is defined by the subject. A course of events that the journalist reproduces as objectively as possible. All though objectivity is an impossibility and the creation of the programme thereby antagonistic, the journalist's effort is unambiguous and the road towards the unattainable is linear as in fiction. Only one course of events exists. The journalist's endeavour is reproduction.
3. The documentary film is defined by both a course of events and storytelling. The course of events takes place in the reality the documentary describes. The story is the director's retelling of the event. There are two courses of events and the core of the documentary's dramaturgy is the contradiction between the two courses of events, the factual and the narrative. The documentary director's endeavour is retelling.
4. Both the fiction film and the documentary programme exist ideally of two clear-cut developments: In fiction to write a script and there after to transform it into film; in the documentary programme to collect facts and there after to put the events in order in a programme. The documentary film exists ideally of en endless interaction between the creation of the story, recording of the events and changing the story.
5. Hence the documentary has things in common with both the documentary programme and the fiction film. The two documentary genres have the antagonistic contradiction between reality and presentation in common; but where as the journalist's endeavour is to minimize the contradiction the documentary director's endeavour is to maximize it. The two film genres has the storytelling in common; but where as the fiction director creates the story's components - the scenes - himself, the documentary director has to decide if the one or the other event is the bearer of a scene in the documentary story.
6. The documentary film's contradiction between the factual and the narrative is antagonistic in work-related respect but complementary in artistic respect. Antagonism is the condition that two sides of an issue are inconsistent. That two contradictions exclude each other. Complementarity is the condition that two sides of an issue besides excluding one another at the same time complement one another. That two contradictions presuppose one another.
7. The creation of a documentary is an antagonistic process. On two levels. Personally for the director because the interpretation of reality only becomes interesting if it is the result of a strive for objectivity - well aware that it is in the interpretation's encounter with the reproduction the documentary film becomes art. Work related because we have to put forward a story at a time where we do not know the course of events, the story reproduces. This is not possible. But it is done. Done by transforming the antagonistic contradiction into a complementary paradox.
8. This means to constantly modify the narrative one has created because the perception of reality constantly changes the story. The difficulty being the devotedness towards absolute aspiration, which is the essential prerequisite for a successful and released story, well aware that reality constantly will change the story. Constantly striving to organise a presentation of reality that must be corrected by reality. Combining absolute openness with absolute resolve. Striving body and soul to achieve the unattainable. Actually finding the strength to strive because the very goal one is striving to attain is unattainable.
9. This condition is the essence of working with the documentary story. To realise the necessity of transforming the antagonistic contradiction between reality and storytelling into a creative complementary paradox is a conscious prerequisite for the creation of documentary film art. The creation of the complete by striving towards the unattainable.
10. The documentary film is released artistically, when only one layer - reality - is visible as a continual narrative. When the retelling is not harmonious, i.e. if the single elements from the course of events are not completely convergent with the single scenes in the story, this second layer - the narrative - is revealed as a postulate. Thus the actual sequence of events is reversed from representing the elements of the narrative to becoming a new and autonomous narrative. Thus the film gets two independent courses, by which the work falls apart. But when the director's work comes together with reality it ceases its presence in time and space and exists only as dramatic clarity.
11. The ability to work creatively releasing with inconsistent contradictions is a key ability of the documentary film director.
onteesta.

0 kommenttia

Ahmet Ahneen maassa. Arto Halonen 18.11.08

2 kommenttia

Pyhän kirjan varjo kertoo Turkmenistanista, mutta elokuvan Ahmed Ahne on turkkilainen miljonääri ja liikemies Ahmed Chalik. Elokuva esitettiin nyt Istanbulin dokumenttielokuvafestivaalien avajaisnäytännössä.

Astun lentokenttäbussista Taksimin keskusaukiolle. Paahdettujen kastanjoiden tuoksu leijuu ilmassa. Kaikki tuntuu ja tuoksuu tutulta. Aivan kun olisin ollut vain hetki aiemmin täällä.
Kuitenkin jo lähes kaksi vuotta on kulunut siitä, kun kuvasimme Istanbulissa Pyhän kirjan varjo –elokuvaamme. Iranin Teheranin ohella tämä on yksi niistä paikoista, jonne en uskonut päätyväni valmiin elokuvan kanssa, siksi arkaluontoinen elokuva on molempien maiden perspektiivistä katsottuna.
Teheranissa näytöksen jälkeen yksi rohkea elokuvaopiskelija pomppasi seisomaan ja osoitti elokuvateatterin kulmassa olevaa hengellisen johtajan ajatollah Ali Khamenein kuvaa. "Sinun pitää tehdä seuraava elokuva hänestä", opiskelija kehotti. "Tekisitkö samanlaisen elokuvan Khameneista kuin Saparmurat Nijazovista?"

Iran on kaasu- ja öljyrikkaan Turkmenistanin naapurimaa, ja syvät naapurisuhteet sitovat Iranin ohella myös Turkin ja Turkmenistanin historiat toisiinsa. Turkmenistanin edesmennyt diktaattori Saparmurat Nijazov kirjoitti Ruhnama-kirjan, "Sielun kirjan", jonka avulla hän hallitsi ja alisti kansaansa.
Ahneuksissaan länsimaiset yritykset käännättivät kirjaa omille kielilleen päästäkseen sisälle satumaisiin bisnes-mahdollisuuksiin. Megalomaaninen Nijazov oli otettu käännöstoiveista. Uudet käännökset hivelivät hänen "taitelijasieluaan" ja antoivat myös uusia aseita opposition alistamiseen: kaikki yritysten lähettämät Ruhnamaa ylistävät kirjeet julkaistiin eri tiedotusvälineissä ja luettiin mm. uutisissa ja luotiin näin kansalle kuva, että koko maailma seisoo Nijazovin diktatuurihallinnon takana.
Propagandaorkesteria johti turkkilainen liikemies Ahmet Chalik. Hänestä tuli Nijazovin läheisin liikekumppani ja jopa ministeri Nijazovin hallitukseen. Toimiessaan Nijazovin ja Ruhnaman varjona tuli hänestä lopulta Nijazoviakin vaikutusvaltaisempi.
Chalik ruokki Nijazovin turhamaisuutta ja megalomaniaa ja sai pysyvän paikan diktaattorin sydämessä. Hän aloitti mm. Ruhnaman käännättämisen eri kielille, antoi Nijazoville syntymäpäivälahjaksi näköispatsaan kirjasta ja ehdotti kuukausien nimeämistä uudelleen Nijazovin sukulaisten ja Ruhnaman mukaan. Chalikin valta ja liiketoimet kasvoivat Turkmenistanissa samaa tahtia kun Nijazovin hulluus. Tekstiili- ja puuvillateollisuudesta Chalik laajensi rakennusteollisuuteen ja lopulta kaasu- ja öljyteollisuuteen.
Nyt valta on vaihtunut Turkmenistanissa. Uusi hallitsija Gurbanbuly Berdymuhammedov ei ole päässyt Chalikista eroon, vaikka hän on taidokkaasti putsannut ympäriltään Nijazovin lähipiirin. Ahmet Chalikin valta on niin merkittävä, että uuden presidentin on siedettävä häntä. Chalik on mukana mm. uudessa Kiinan ja Turkmenistanin kaasuputkihankkeessa kolmantena osapuolena. Valtioiden rinnalla.

Kun aloitimme Chalikin toimien tutkimisen reilut kolme vuotta sitten, turkkilaiset eivät juuri tunteneet häntä. Hän oli yksi Turkin rikkaimmista henkilöistä, mutta osasi samalla vältellä taidokkaasti julkisuutta. Kaikki Turkin poliittiset tahot halusivat Ahmetin taakseen ja tuekseen; lopulta voiton korjasi nykyisen pääministerin Recep Erdoganin AKP-puolue.
Chalikista on tullut läheinen ystävä Erdoganille sekä presidentti Abdullah Gülille. Vuoden 2007 lopulla Chalik ja Erdogan tekivät ison siirron. Pääministerin tuella Chalik osti Turkin toiseksi suurimman mediayhtiön ATV-Sabahin, joka pitää sisällään TV-kanavan (ATV), radiokanavan (Radio City), viisi sanomalehteä (etunenässä Sabah, yksi Turkin suurimmista) sekä kymmenen aikakauslehteä. Paketin kauppahinta oli epäilyttävän alhainen; huhut kertovat pääministerin junailleen edullisen hinnan ja tarvittavat pankkitakaukset. Valtapuolue siis kaappasi ison siivun Turkin mediavallasta ja Chalikista tehtiin mediakeisari.
Syyskuussa 2008 pääministeri kohahdutti kehottamalla ihmisiä boikotoimaan opposition omistamaa mediaa. Nyt Ahmet jo tunnetaan Istanbulissa.
Harva Turkissa kuitenkaan tuntee Ahmetin toimet Turkmenistanissa. Siellä hän rakensi rikkautensa kyseenalaisin keinoin ja ostaa nyt niillä rahoilla oman maansa ja koko Keski-Aasian valtaa itselleen.

Ahmetin tarina on osa Pyhän kirjan varjo -elokuvaamme. Hän on elokuvan ns. "paha poika", tai ainakin vastavoima demokratiataistelijoille. International 1001 Istanbul Documentary Film Festival on tehnyt rohkean teon valitessaan elokuvan ja vieläpä festivaalin avajaiselokuvaksi. Näytöksen alla odotan mielenkiinnolla yleisön reaktioita. Ahmet Chalik ja pääministeri Erdogan on kutsuttu myös paikalle.
Italian pääministeri Silvio Berlusconi on kaupungissa tapaamassa Erdogania. Tapaamisen tärkein agenda on energiayhteistyö. Turkmenistanista Turkkiin ja sitä kautta Eurooppaan suunniteltu kaasuputki on epäilemättä asialistalla. Ahmetilla on tietenkin hankkeessa merkittävä rooli. Privaattikeskusteluissa jaetaan taatusti kokemuksia myös median omistuksesta sekä kansan hallitsemisesta ja manipuloinnista. Tässähän mediakeisari Berlusconilla on pitkällinen kokemus: ilman mediavaltaansa hän ei olisi koskaan noussut pääministeriksi. Mietin, ottaakohan Ahmet osaa keskusteluihin – vai onko hän kenties matkoilla Turkmenistanissa tai Kiinassa.
Opposition oikeistolainen sanomalehti Hürriyet on kirjoittanut ennakkoon näyttävästi elokuvastamme. Artikkelin toimittaja Ersin Kalkan on ollut rohkea kirjoituksissaan ja valtio onkin haastanut hänet lähes kolmekymmentä kertaa oikeuteen "turkkilaisuuden loukkaamisesta". Kalkan on selvittänyt oikeusjutut voitokkaasti, mutta niskaan on satanut myös uhkailua ja kiristysyrityksiä.
Ersin Kalkan yritettiin ostaa myös Ahmetin omistaman Sabah-sanomalehden toimittajaksi. Palkka olisi ollut huomattavasti nykyistä suurempi. Kalkan ei ollut kuitenkaan ostettavissa ja hiljennettävissä. Hän ei halua myydä itseään uudelle mediakeisarille.

Festivaalin avajaisnäytös on juhlava. Turkin dokumenttielokuvajärjestö luovuttaa Pyhän kirjan varjo -elokuvallemme kunniapalkinnon "merkittävästä työstä elokuva-alan hyväksi". Myös loppuaplodit ovat yllätyksekseni raikuvat. Ahmetia ja Erdogania ei näy yleisössä ja heidän tukijoukkonsa pysyvät hiljaisina. Palaute on kannustavaa ja elokuvaa kiitetään sen rohkaisevasta vaikutuksesta. Ahmet Chalikin toimet halutaan levittää myös turkkilaisten tietoisuuteen.
Chalikin ATV-kanavalla työskentelevä ohjaaja on häpeissään. Hän pyytää kopiota opposition kansanedustajien katsottavaksi ja lupaa yrittää elokuvaa myös opposition omistaman TV-kanavan levitykseen. Hän kuitenkin pelkää, ettei edes oppositio uskalla esittää elokuvaa kanavallaan, koska Ahmetin lisäksi he saisivat pääministerin ja presidentin vihat niskaansa.
Turkissa on pitkä historia pelon ja uhkailun kautta hallitsemisesta, ja vaikutusvaltaisten ihmisten pelotteet toimivat edelleen tehokkaasti. Tämä kuulostaa tutulta myös suomettumisen rämettämässä maassamme. Nyt pieni Suomi hakee suomettumiskohdettaan nöyränä ja pelokkaana. Neuvostoliiton ja Kiinan jälkeen isoveljeksi on noussut Nokia, jonka edessä on kontallaan koko kansakunta – arka pääministeri etunenässä.
Islamilainen liberaalisanomalehti Zaman tekee haastattelun elokuvaamme liittyen. Sabahin ja Hürriyetin lailla se on yksi Turkin johtavista sanomalehdistä. Toimittaja tulee avajaisnäytökseen ja suitsuttaa sen päätteeksi innoissaan elokuvaa.
Ahmet Chalik ei omista Zamania, mutta hän on lehden tärkeä tukija ja rahoittaja. Tätä toimittaja ei selvästi vielä tiedä. Juttua ei koskaan kuulu, se juuttuu toimitukseen.

2 kommenttia

Päähenkilö,minä ja todellisuus. Hannu Oksanen 18.11.08

0 kommenttia

Olen viime aikoina keskustellut useammankin kollegan kanssa dokumenttielokuvan päähenkilöihin liittyvistä eettisistä ja moraalisista kysymyksistä. Toinen keskustelun aihe on ollut dokumenttielokuvan suhde todellisuuteen.

Helpoiten tästä problematiikasta pääsee tietysti toteamalla, että dokumenttielokuva on ohjaajan tulkinta todellisuudesta. Sehän antaa meille kaikki mahdollisuudet tehdä totuudelle minkä parhaaksi näemme ja jopa muokata totuus mieleiseksemme. No, nyt ollaan jo lähellä eettisiä ja moraalisia ongelmia. Siis siinä tapauksessa, että totuutta muokataan tietoisesti esimerkiksi jonkin ideologian vaatimusten mukaan. Mutta tähän suuntaan en aio nyt lähteä.

Dokkarin ohjaaja joutuu joka kerta pohtimaan omaa suhdettaan päähenkilöönsä. Päähenkilöhän on useimmiten väline, jonka kautta me haluamme kertoa tarinamme. Tiedän muidenkin kamppailleen itsensä kanssa, miettiessään miten päähenkilölle käy kun tämä paljastaa itsensä, heikoimmat kohtansa, intiimit salaisuutensa julkisesti ties kuinka monelle sadalle tuhannelle katsojalle. Ajatus toistuu päässäni aina uuden leffan edessä. Näin siitäkin huolimatta, ettei dokkareista ole tietääkseni ollut haittaa niissä esiintyneille. Sen sijaan monen tiedän kyllä hyötyneen uhrauksestaan.

Jouduin pari vuotta sitten erään päähenkilöni kanssa hyvin vaikean eettisen ongelman eteen. Leffan toinen kerrontalinja kertoi vanhemman suomalaisen naisen ja häntä paljon nuoremman kuubalaisen miehen avioliitosta. Mies oli päähenkilöni, mutta rouvankin rooli oli vahva. Halusin elokuvaan molempien näkemyksen siitä, miten he päätyivät yhteen. He olivat tavanneet naisen lomaillessa Kuubassa. Jaha, heppu oli pokannut mummon päästäkseen Suomeen. Tämähän on ensimmäinen johtopäätöksemme. Niin minäkin ajattelin.

Ennen kuvauksiin ryhtymistä selvitin tietysti tapahtumien taustat tarkasti pariskunnan tuttavilta ja keskusteluissa pariskunnan kanssa. Ennakkoluuloltani alkoi pudota pohja. Hitto, onko ne oikeasti rakastuneita. Tästä perusolettamuksesta lähdin lopulta myös leffan tekoon. Mutta tiesin kyllä hyvin, että on ihan sama mitä minä yritän leffassa väittää. Jätkä ratsasti mummolla Suomeen, ajattelee katsoja.

Tuo johtopäätöshän sisältää itse asiassa melkoisen panoksen rasismia, ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuutta: vanha nainen ei saa rakastaa, kyllä kubanot tunnetaan, terve nuorimies ei tuohon ryhdy, kyllä se kundi siitä pian häipyy. Minulle tuli kova halu väittää vastaan ja siksi pysyin tiukasti perusolettamuksessani.

Mies lähti kesken kuvausten käymään Kuubassa. Minä päätin, että se on hyvä tilaisuus haastatella rouvaa. Miehen läsnäolo ei häiritsisi. Saatoin olla oikeassa. Hän kertoilikin rennosti kaikenlaista tapaamisesta, suhteesta ja avioliittopäätöksestä. Yhtäkkiä rouva pyysi, että suljemme kameran koska seuraavaa juttua hän ei halua nauhalle. Näin teimme. Sitten hän kertoi hyvin koskettavasti, että viikko sen jälkeen kun pariskunta päätti avioitua, rouvan rinnasta löytyi syöpäpesäke. Ja se rinta leikattiin nopeasti pois. Pitkä hiljaisuus.

Herranjestas. Nainen oli juuri kertonut elokuvani tärkeimmän tarinan ja minä menetin sen.

Kävin muutaman sekunnin aikana mielessäni hurjan kamppailun, voinko vaatia häntä kertomaan sen kameralle. Päätin yrittää. Mutta se ei todellakaan ollut helppoa. Ei tietenkään. Rouva katui, että kertoi. Minusta tuntui vähän kurjalta. Jatkoin silti maanittelua ja sain lopulta tahtoni lävitse. En ole koskaan kysynyt mitä kuvaaja ja äänittäjä minusta silloin ajattelivat.
Ei rouva enää toisella kertaa tietenkään ladannut tarinaan samaa tunnetta. Mutta sitähän katsoja ei tiedä. Ja tietysti tarinasta tuli tärkeä ja katsojan ennakkoluuloja hämmentävä elementti dokkariin. Naimakaupat tehtiin rinnasta ja syövästä piittaamatta ja he ovat tietääkseni edelleen yhdessä, vuosien ja dokkarinkin jälkeen.

Ja tässäkin tapauksessa dokkarissa esiintyminen nosti päähenkilön ja koko perheen elämänlaatua.

Mies oli Kuubassa muusikko. Se oli myös yksi syy siihen, että tartuin aiheeseen. Halusin elokuvaan miehen kehitystarinan. Ennen kuvauksia hän oli Suomessa esiintynyt vain peräkylän karaokebaareissa. Järjestin hänelle koe-esiintymisen tunnetun suomalaisen lattaribändin kanssa. Hänet otettiinkin heti seuraavalle keikalle solistiksi. Sen jälkeen päähenkilömme on esiintynyt orkesterin kanssa säännöllisesti. Koesoitto ja ensimmäinen keikka kuvattiin luonnollisesti dokkariin. Tietysti useimmat muutkin miehen tarinaa eteenpäin vievät kohtaukset olivat minun järjestämiäni. Eli ne eivät olisi tapahtuneet miehelle todellisuudessa. Mutta elokuvan todellisuus muuttui hänen todellisuudekseen.

0 kommenttia

Man from Plains. Tue Steen Müller.17.11.08

1 kommentti

Tue ei ole varauksettoman innostunut Jonathan Demmen Jimmy Carter-elokuvasta, jonka Dokumenttiprojekti esittää ensi keväänä. Dokumentti on kuitenkin erikoisen kiinnostava, kun Carterin näkemyksiä Israelista vertaa Obaman lausumiin.

The biggest part of this hommage to Jimmy Carter, the 39th president of the US and nobel prize peace winner for his tireless international work for peace in the world, is about his promotion of the book ”Palestine. Peace not Apartheid”, that raised a lot of discussion and anger a couple of years ago as it was also seen as a strong criticism of the state of Israel.

It’s Carter in and out of cars, Carter signing books, Carter in the media, first of all in tv studios, Carter repeating the same argument again and again to all those who have not really read the book but maybe just the title... He is constantly followed by bodyguards and his pr agent, he is (at an age of over 80) very fit, and he is emotional on several occasions. As is his wife, Rosalynn, with whom he has been together for more than 60 years.

Some archive material goes back to when he was president and had Anwar Sadat and Menachim Begin meet and sign a peace agreement at Camp David, but otherwise there is not a lot about his time as leader of the country.

Purely positive to the main character, with ”sugar-on-the-cake” (for me) music from start till end (Demme has made great music films with Neil Young and Talking Heads but here it is bring in some flavour), the film and the special Jimmy Carter smile becomes boring to watch. But I still leave the film with a lot of sympathy for an honest and honorable man, who takes a very unamerican point on Israeli politics on the West Bank.

USA, 2007, 125 mins.

http://www.sonyclassics.com/jimmycartermanfromplains/
http://www.filmstransit.com/
http://www.amazon.com/dp/B0011VIO64/

1 kommentti

Vahva kevät. Iikka Vehkalahti 13.11.08

0 kommenttia

Moni ehti huolestua, kun kirjoitin muutoksen välttämättömyydestä Dokumenttiprojektissa. Mutta muutos ei ole välttämättä huolen aihe. Dokumenttiprojektin ensi kevään ohjelmisto on poikkeuksellisen vahva kahdella esityspaikalla viikossa: keskiviikkona ja sunnuntaina.

Eli tammikuusta 2009 lähtien Dokumenttiprojektin elokuvalla on kaksi esityspaikkaa. Ensi-ilta keskiviikkona myöhäisillassa ( n. 22.50) ja toinen esitys seuraavana sunnuntaina päättyenyleensä 18.20.

Tämän lisäksi elokuva on nähtävänä Areenassa joko 7 tai 30 vrk ensiesityksestä.

Täten Dokumenttiprojektilla on häiriintymätön jokaviikkoinen esityspaikka ja myöhäinen esitysaika kompensoidaan toisella esityksellä heti sunnuntaina. Ratkaisu on varmasti parannus nykyiseen tilanteeseen, jossa Dokumenttiprojektin elokuvia on esitetty sirpaloidusti eri päivinä.

Ja ensi kevään ohjelmisto on poikkeuksellisen vahva. Kausi alkaa KJ Kosken kiitetyllä Kekkos-ajan uusinnalla ”Yksinäinen mies” ja jatkuu Stranded ja Touching the Void dokumentteihin verrattavalla ”Deep Water”illa, joka kertoo vuoden 1968 katastrofisesta maailman ympäri yksinpurjehduskilpailusta.

Liz Merminin ”Shot in Bombay” on poikkeuksellisen älykkäästi toteutettu elokuva Bollywoodista, rikollisuudesta, poliiseista, Sanjay Duttista, mielikuvista ja todellisuudesta.Maailmaa kiertänyt Arto Halosen ”Pyhän kirjan varjo” esitetään tammikuun lopussa ja helmikuun alussa.

”Lauluja, lempeä, kaupunkeja ja lapsia. Kaikkia synnytti BAM, rautatie läpi Siperian.” Bamin rakentamisen tarinan kertoo Jouni Hiltusen Nyonissakin kilpaillut ”BAM”, kun taas Annika Grofin hyvin mielenkiintoinen ”Liikkumavara” läpivalaisee eduskunnan toimintaa Suomessa.
Helmikuuhun mahtuvat myös Jonathan Demmen ohjaama, Venetsian elokuvjuhlilla ensi-iltansa saanut, ”Jimmy Carter, Man from the Plains” sekä Oskari Pastilan tragikoominen dokumentti porvoolaisesta koripalloseurasta ” Täynnä tarmoa”.
Maaliskuu alkaa Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion hienon "Matka"-elokuvan uusinnalla, jonka jälkeen vuorossa on yhtä ainutlaatuinen dokumenttielokuva jälleensyntyneen etsinnästä, ”The Unmistaken Child”, ohjaajana Nati Baratz.
Loppukeväässä ovat sitten niin Jean Bitarin uusin ”Toksovan kummit”, IDFAssa ja HotDocsissa palkittu ”To See If I Am Smiling”, Kim Longinotton” Hold Me Tight, Let Me Go” ja Kai Salmisen ”Viimeinen pysäkki”.

0 kommenttia

Hidas sisääntulo. Iikka Vehkalahti 13.11.08

0 kommenttia

Olin eilen illalla japanilaisen bambuhuilumestarin konsertissa Helsingin Ritarihuoneella. Konsertti sai jälleen kerran ajattelemaan television luonnetta taiteen välittäjänä.

Tilanne oli poikkeuksellinen. Ritarihuoneen suuri sali oli lähes täynnä kuulijoita, lavalla pieni mies ja bambuhuilut. Musiikki hyvin meditatiivista ja paikoitellen äärimmäisen hiljaista, kappaleet pitkiä.

Musiikki vaati yleisöltä hiljaisuutta ja niinpä ensimmäisen kymmenen minuutin aikana eri puolelta salia kuuluneet asennon vaihdokset, tukahdetut yskähdykset ja jalkojen liikkeet kuuluivat selvästi. Mutta sitten pikkuhiljaa yleisö rauhoittui, varmasti – kuten minäkin- vaipuen välillä omiin ajatuksiin, välillä ihaillen esiintyjän ehdotonta taituruutta.

Konsertin jälkeen- vaikka meditatiivinen japanilainen bambuhuilumusiikki ei ole aivan meikäläisen suosikkimusiikkia – mietti, olisinko katsonut tätä televisiosta? Vastaus: en. Olisin varmasti vaihtanut kanavaa nopeasti. Mutta Ritarihuoneella en päässyt vaihtamaan kanavaa, enkä päässyt pois: jouduin kokemaan poikkeuksellisen elämyksen.

Ja mietin: kuinka monta kertaa kysymys on juuri tästä. Ajasta, jota vaaditaan ennen kuin nauttii hiihtämisestä, ajasta jonka näytelmään sisään meno edellyttää, ajasta joka on löydettävä ennenkuin pystyy viettämään laatuaikaa lasten kanssa. Hitaasta sisääntulosta taide-elämykseen, sisääntulosta jossa oma mieli siirtyy uuteen tilaan, tapahtumaan, elämykseen.

Machu Picchulle kävelevät oppaat pysähtyvät askelmilla istumaan hetkeksi, jotta ”sielu ehtii perässä”.

Televisio on luonteeltaan toisenlainen väline. Kaukosäädin on välittömän tyydytyksen saavuttamisen työkalu. Televisio-ohjelman on koukutettava katsoja heti, tällä minuutilla, muuten katsoja hylkää ohjelman ja kääntää kanavaa.

Televisio ei ole tällöin helppo välinen dokumenttielokuville, jotka usein pyrkivät viemään katsojaa kokonaan toiseen todellisuuteen. Siksi televisio myös asettaa omat vaatimuksensa dokumenttielokuville, asia joka ei ole välttämättä lainkaan vahingollista lopputulokselle.

Toisaalta ei ole ihme, että maailmassa on niin paljon, ja kasvava määrä, juuri dokumenttielokuvafestivaaleja, joilla katselukokemus on erilainen.

0 kommenttia

Terveisiä Serbiasta. Don Edkins 12.11.08

0 kommenttia

The Free Zone Film Festival in Belgrade, Serbia - freezonebelgrade.org - is young, fresh and noisy.
Just four years old, this year (7 to 12 November) it had a new team. Srdjan Keca, the programme director is 28 years old, with his equally young colleagues Bojana Cućilović (festival coordinator), Jeja Veljković (guest team organisor) and Dragana Jovanović (press liason).
It’s a small festival, one screen, 17 films – but each screening in the 375 people cinema was packed out, often with a rerun having to be scheduled later in the night.
Serbia has its problems. A small country split up from its neighbours during the Yugoslav meltdown and saddled with the legacy of Milošević and his partners-in-crime. The bombed out offices of the Information Ministry and other government buildings remain broken, blackened shells – as if the country is not ready to move forward. There is a sense of existential priorities.
But the audiences are passionate, vocal and pumped up. After-screening discussions of Taxi To the Dark Side brought long monologue testimonials from a survivor of early torture of political prisoners, and the need for a South African-type truth and reconciliation commission to investigate past atrocities from a more contemporary survivor – much to the dismay of the majority of the audience that stayed but who didn’t get a chance to have a say before the following film.
Please Vote For Me, with a longer hour and a half discussion time allocation, and almost full audience participation, showed up the divide from the past to the future. “Propaganda!” intoned a blue-suited man with a long read-out statement of something to do with imperialism and the failures of democracy since the time of Aristotle. The rest of the audience was visibly and vocally upset, and ready to join in discussions about human rights, democracy and films.
“I want to show films that tell good stories and provoke people in Serbia to be able to look out of the box they think they are in”, says Srdjan. “But”, he muses, “how can we make this festival more radical, less conventional?”
The festival has a great team. Lets see what they put together for next year.

0 kommenttia

Sivut

Iikka Vehkalahti, Tue Steen Müller, Erja Dammert, Jari Sedergren ja Timo Korhonen kirjoittavat dokumenttielokuvamaailman tapahtumista Suomessa ja maailmalla

	Iikka Vehkalahti on tällä hetkellä vierailijaprofessorina Tampereen yliopistossa.
	Tue Steen Müller "everybody knows him" Filmkommentaren
	Erja Dammert on dokumentaristi ja tällä hetkellä docpoint-festivaalin taiteellinen johtaja. DocPoint
	Jari Sedergren on dokkareita diggaava Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tutkija. sedis.blogspot.com
	Timo Korhonen AVEKin tuotantoneuvoja AVEK