Musta aukko Gazassa. Iikka Vehkalahti 14.01.09
Viimeisten päivien aikana olen ajatellut hyvin paljon Gazaa, suomalaista meediaa ja ystäviäni Israelissa sekä Palestiinassa. Hyvin monet dokumentintekijäystäväni Tel Avivista ovat lähettäneet viestejä ja vetoomuksia, joista heijastuu epätoivo, turhautuminen, syyllisyys, voimattomuus.
Millaista on olla dokumentintekijä maassa, jonka hallitus toimii vastoin omia arvoja, periaatteita ja näkemyksiä. Mitä tehdä silloin, kun omien ystävien perheitä melkein vieressä pommitetaan ja tapetaan päivästä päivään? Miltä tuntuu nähdä uudestaan ja uudestaan kuvia kuolevista lapsista ja kärsivistä siviileistä samaan aikaan kuin oman asuinkaupungin yökerhot täyttyvät öisin elämää etsivästä nuorisosta?
Pystyisikö suomalainen dokumentintekijä iloitsemaan DocPointin hienosta ohjelmistosta, josTurussa olisi yli miljoonan ihmisen avovankila, jossa ihmiset olisivat eläneet saarrettuina jo vuosikymmeniä ja jossa tänään vain satunnaiset avustuskuljetukset toisivat ihmisille ruokaa ja vettä?
Suomalainen lehdistö, sen verran kuin olen sitä seurannut, on kertonut kuinka Israelin kansa iloitsee.miehitysvallan pommituksista Gazassa. Minä olen ollut iloinen siitä, että oman ammattiryhmän jäsenet, israelilaisten dokumentintekijöiden parhaimmisto- ja enemmistö uskallan sanoa - on toisella puolella vaatien rauhaa, sotatoimien lopettamista ja gazalaisten tukemista.
Israelilaiset dokumentintekijät ovat vuosia ja vuosia tuottaneet elokuvia, jotka ovat kertoneet toista tarinaa kuin Israelin hallitus kriisistä, sen syistä ja seurauksista. Ja jo vuosia he ovat myös saaneet kuulla kansainvälisiltä rahoittajilta, tv-yhtöiltä vaatimuksia muunlaisten elokuvien kuin kriisidokumenttien tekemisestä.
( Monesti olen itsekin ajatellut samoin. Dokumenttiprojekti on esittänyt niin monta, ehkä kymmeniä, dokumentteja Palestiinasta ja Lähi-idästä, että se on tuntunutturhauttavalta. Näytin joku vuosi sitten eräässä seminaarissa pätkiä viitisentoista vuotta sitten tehdyistä dokumenteista. Yleisö ei osannut erottaa oliko ne tehty vuonna 1991 vai 2006, niin samaa tarinaa ne kertoivat.)
Ja silti Avi Mograbi, Yuli Cohan, Osnat Trabelsi, Jonathan Ben-Efrat ja kymmenet muut ovat jatkaneet tekemistään. Jotkut ovat saaneet tarpeekseen ja jättäneet Israelin, mutta silti jatkuvasti on Israelissa paljon huutavan ääniä korvessa, jotka kertovat äärimmäisen tärkeitä tarinoita epäoikeuden mukaisuudesta ja kriisistä, joka tarpeettoman syövän lailla vaikuttaa koko maailmaan.Dokumentintekijöistä he, jos ketkä tarvitsevat myös kansainvälistä tukea.
Niinpä, jollei muuten niin voi liittyä Facebookissa ainakin yhteen niistä ryhmistä, joita on perustettu rauhan saamiseksi Gazaan tai gazalaisten tukemiseksi. Monissa niissä mukana ovat juuri israelilaiset ja palestiinalaiset elokuvantekijät.
Tai katsoa Dokumenttiprojektissa 18.2 Tamar Yamorin häiritsevän ajatuksia herättävän To See If I am Smiling ( Hymyilinkö minä?) dokumentin israelilaisten naissotilaiden “kasvamisesta” väkivaltaan tai sen perään esitettävän Natalie Assoulinen ” Brides of Allah”, joka kertoo itsemurhaan valmistautuneista palestiinalaisnaisista. Tai myöhemmin keväällä hienon dokumentin Jimmy Carter - Man From Plains, joka sopisi oppitunnista joillekin suomalaisille toimittajille.
Tai mennä DocPointissa katsomaan vaikkapa kahta hienoa ja ajatuksia herättävää dokumenttia Ari Folmanin Waltz With Bashir ( ja kaivaa vielä unohtumattomamman teoksen Andre Giden pitkän esseen Sabrasta ja Shatilasta kirjahyllystä) tai Osnat Trabelsin tuottaman Pizza in Auschwitz dokumentin, jossa holokaustin kokeneen omat lapset haluavat irtaantua holokaustin varjosta.
Niin kuin pitäisi koko maailmankin irtaantua.
Bilal is a boy, whose parents are blind and have a hard life in a poor area of Calcutta. For a year the director has followed the little boy stumbling into the world as any other child does, who is not born with a silver spoon in hand. He has a smaller brother, who has to suffer from some beatings of the older Bilal, as small brothers normally do. It is laughter and crying, shouting and teasing, and learning in school and at home, where the blind parents do an unbelievingly beautiful job to bring up two seeing children. The father had a phone booth close to home, but it was closed and he ended up having heavy debt but they cope, probably due to help from the family that lives – literally – next door, and due to the return to serving a public street phone seems to happen. 
The British Dochouse at the Riverside Studios in London does a lot for the creation of a documentary culture in the UK... but is apparently not only promoting films within the UK but also outside. I found this very interesting press release about the Finnish documentary film festival Docpoint (January 20-25 in Helsinki) that clearly wants to celebrate two documentary icons: 