Kaikkialla dokumenttielokuvien katsojakunta televisiossa on iäkästä. Nuorten ( kylläkin aktiivisten ja paljon aikaansaavien) katsojien määrä on pieni. Onko tämä yleisön vai dokumenttien vika?

Hyvin usein me dokumenttielokuvia televisioyhtiöihin tuottavat puhumme kansainvälisissä tapaamisissa katoavista dinosauruksista ( Arten legendaarinen Hans Robert Eisenhauer jää eläkkeelle huhtikuussa, Thierry Garrel vetäytyi Arte Francesta Vancouveriin jo pari vuotta sitten, Storyvillen Nick Fraser osoittaa ikääntymisen merkkejä, minä iältäni 61 koen tietysti kuuluvani henkisesti nuroempaan polveen).

Samaan aikaan: oikeastaan luvut eivät ole julkisia, mutta tuskin kukaan minua hirttää, vaikka kerronkin: aivan kuten muuallakin myös Suomessa alle 29 vuotiaiden suosikkidokumenttien listalta ei todellakaan löydy Yleisradion esittämiä dokkareita, muutamia poikkeuksia ( kuten Yes Men Fix The World ja Pakkolasku Hudson jokeen tai Pakomatka anoreksiaan) lukuunottamatta.

Ok. Jotkut Dokumenttiprojektin tuotannot ovat keränneet katsojia juuri nuorten aikuisten keskuudessa ( The Cove, The Sound Of Insects) ja juuri aktiivisten ja keskustelua luovien porukoissa (jota heijastaa myös Dprojektin FB sivu tai Docpointin katsojakunta: suurimmaksi osaksi nuoria aktiiviaikuisia), mutta tällöin puhutaan ns. aktiivinuorisosta tai yhteiskunnallisesti valveutuneesta nuorisosta tai ( positiivisesti ajatellen  tulevaisuuden muokkaajista). Mutta muuten: kyllä helposti ollaan eläkeläishipoissa mukana.

Kahdeksankymmentä eniten katsojia kerännyttä dokkaria vudoelta 2010 on nuoremman katsojakunnan( alle 29 vuotta) keskuudessa sellaisia kuin Himohamstraajat, Petän petissä, Liian lihava teiniksi, Seksiturismin palveluksessa,Kuurosokeat kolmoset, Totuus kauneushoidoista tai Maailman pienimmät lapset, Lapseni pelkää ruokaa,Maailmanlopun ennustukset jne.. jne...jne.. jne..

Aivan oikein.
1) voidaan sanoa, että sellaisiahan nuo television suurkuluttajat ( Big Brotherit, Salatut elämät jne...) katsovat: roskaa
2) tai voidaan sanoa, että televisio on muuttunut todellakin viihdytyslaitokseksi ( shitbox), josta katsotaan ja odotetaankin juuri sitä

3) tai voidaan sanoa, että näin on maailma ja yhteiskunta on muuttunut: ennen ajateltiin yhteiskunnallisesti ja välitettiin toisista nyt ajatellaan vain itseään: omaa ulkonäköä, ruokaa, lapsia,seksiä
tai

4) voidaan sanoa,että juuri nuorena ihminen on utelias: haluaa tietää ,kurkistella, ihmetellä asioita jotka ovat hänelle silloin tärkeitä ulkonäöstä, seksuaalisuudesta, maailmasta

5) voidaan sanoa, että juuri seksi,lapset,ulkonäkö, ruoka ovat tällä hetkellä ihmisille kaikkein tärkeimpiä asioita ( aivan kuten perus-luolaihmisille, jos ei ulkonäköä otetan huomioon)

ja että

6) perinteiset dokumentit ovat tylsiä, etukäteen ennakoitavia ja sisältöään saarnaavia, ne yrittävät muuttaa maailmaa kertomalla uudestaan ja uudestaan samaa tarinaa epäoikeudenmukaisuudesta, köyhyydestä, sodista jne..jne...

Kaikki vastaukset kelpaavat ja niitä voisi listata enemmänkin, mutta mikä on vastaus, mitä tehdä:

a) ryhtyä tuottamaan dokumentteja viisiraajaisesta suomalaislapsesta, insestin uhrien yhteisistä seksijuhlista, poliitikkojen synnillisestä elämästä, kulkea piirokameran kanssa Thaimaa-turistien keskuudessa ???

vai
b) tehdä aiheista, joita pidetään tärkeinä elokuvia, jotka koskettavat, ovat yllätyksellisiä,tuoreita, antavat katsojille tilaa vetää omat johtopäätöksensä

c) valita aiheita, jotka ovat ihmisille tärkeitä ja tehdä niistä hyviä elokuvia: en halua syödä enää, suomalaisten seksifantasiat, pikkukaupungin homo, yöelämän tuska, vegaanin vakaumus,

vai

Saan Dokumenttiprojektiin kasvavan määrän ehdotuksia, jotka ovat uuden sukupolven ehdotuksia, erilaisia, haastavia ( kuten Reindeerspotting), pitkään ilman rahaa kuvattuja ( Finnblood), uteliaisuudesta lähteviä ( kuten omasta tuhkasta timanttien teko) koskettavia ja omaa minuutta etsiviä ( kuten Miesten vuoro), tuoreesti kulutuskriittisiä ( kuten Vuosi ilman tavaraa)

ja monia, jotka istuvat vaikeasti Dokumenttiprojektiin: surffausta ympäri maailmaa, moottoripyörillä Himalajalle, hiihtopummina Sveitsissä, elämä jalkapallofanina, vapaaehtoisena slummissa Monessa niissä on ajatusta tekemisen taustalla, mutta silti: harvasta niistä saa Dprojektin juttua.

Tietoisesti ja vaivalla pitäisikin ryhtyä luomaan uutta strandia ja brandia: suunnattuna juuri alle 30 vuotiaille naisille ja miehille. Hyvin tehtyjä juttuja, jotka reflektoisi tämän päivän elämään. Tällaisia dokkareita löytyy maailmalta ja tekijöitä saa heitä tukemalla Suomesta.

Mitähän, jos professorivuoden jälkeen ryhtyisikin – nuori kun vielä olen – luomaan tällaista tuotantoa. Pääsisi ainakin pois keski-ikäsiten kitinästä, huomaan että se on tarttunut pahasti minuunkin.

PS I
Näen paljon elokuvia lentokoneessa ( joko DVD playerilta työdokkareita tai VOD systeemistä romattisia komedioita, kiinalaisia tai intialaisia elokuvia ja toimintaakin) ja lentokone pitääkin minut jollain tavalla ns. mainstreamhittien seurannassa mukana.

Katsoin palatessa lentokoneessa Napapiirin sankarit edes kovin paljon ff nappulaan turvautumatta. Ei huikea elokuva,( pidin Soul Kithenistä enemmän) mutta juuri oikea lentokoneeseen ja jotakin hyvin oleellista juttu oli nuorten miesten romantiikan kaipuusta tavoaittanut.. Sukua Lyytisen Erkon Rajaseudun poikamiehille, joka on ollut Dokumenttiprojektissa melkoinen hitti - mutta todellisuus ei kyllä ollut yhtä romanttinen kuin fiktio.

PS II
Moni lentoyhtiö on sijoittanut listalleen myös dokumenttielokuvia. Mikä on, ettei esim. Dokumenttikilta tai
tuottajat saa suomalaisia dokkareita Finnairille.
 

Useamman viikon alakuloisuus on vienyt selvän osan työtehostani, jota normaalisti voisi verrata hulluun heinämieheen. Miksi ? Koska Yle leikkaa rajusti juuri lyhytelokuvista ja dokumenteista.

Miksi ? Kyllä ymmärrän. kaikkialta on säästettävä. Kyllä, Yleisradion oma koneisto on saatava kuntoon. Kyllä, henkilökunnan irtisanominen ei ole oikea säästön tie. Kyllä, Yleisradion rahoituskriisi on politiikkojen-terveisiä vaan Suvi Lindenille – syytä.

Mutta vaikka ymmärtäisi syitä ei se poista tilanteen aiheuttamaa alakuloisuutta.

Onko niin, että suomalaiset dokumenttielokuvat ovat niin huonoja ja vähämerkityksellisiä, että niitä ei pitäisi tuottaa? Com’on: missä muussa taiteenlajissa on suomalainen tuotanto edennyt maailman kärkeen sillä tasolla, mitä suomalainen dokumenttielokuva ? Ja mikä merkitys onkaan elokuvilla Miesten vuoro, Reindeerspotting, Mikko Niskanen, Vesku, Auf Wiedersehen Finnland etc.. etc... etc...suomalaisuudelle ja Suomen historialle?

Ovatko suomalaiset dokumentaristit niin hyvin voivia ja rikkaita, että heiltä pitää leikata ? Com´on: melkeinpä jokainen ohjaaja työskentelee todellisuudessa alle minimipalkan. Yleisradion korvausmäärä dokkaria kohden on pudonnut rajusti kymmenen vuoden aikana. Ulkomailta tulee rahaa suomalaisille dokumenttielokuville jo enemmän kuin Yleltä.

Onko Dokumenttiprojekti sitten uhattuna ? Enpä usko, että kukaan ryhtyy vahvaa, elinvoimaisTa ja uusia avauksia tekevää ( joo joo omakehu haisee...i don´t care a sh..) brandia tuhoamaan.

Mutta: jos leikkaustoimet johtavat siihen, että Dokumenttiprojektiin ryhdytään ahtamaan kaikenlaisia tuotantoja, sellaisia jotka eivät sinne kuulu? Brandi syntyy sisällöstä ja jos sisältö rapisee rapisee brandikin.

Ja: samassa veneessä tässä ollaan riippumatta siitä,missä suomalaisia dokumenttielokuvia esitetään. Ala on suhteellisen pieni ja pienetkin takaiskut vaurioittavat sitä nopeasti. Fiksut ihmiset suuntaavat energiansa sinne, missä sille on käyttöä ja kysyntää.

Ja: Dokumenttiprojektin vahvuus on koko ajan ollut vahva itsenäisyys. Periaate tulos tai ulos. Tämä vahva itsenäisyys on mahdollistanut Steps For The Futurin, Why Democracyn, Toisen Suomen, Tarinateltan ja Kolmasulottuvuus.fi syntymiset. Ilman vahvaa itsenäisyyttä sellaiset tuotannot kuin esim Miina Äkkijyrkkä, Kenen joukoissa seisot, Säädyllinen tehdas, Reindeerspotting ja Miesten vuoro ( jonka tuotantoa arvosteltiin kovasti) olisivat jääneet tekemättä.
 

Ja tämä itsenäisyys koskee ketä tahansa, joka ryhtyy elokuussa Dprojektia poissaollessani katsomaan.

No, jos leikkaukset kohdistetaan vain keskinkertaisiin tuotantoihin ? ( Kukaan ei ole ainakaan vielä sanonut, että Yleisradion yhteistuotantodokumentteihin olisi lipsahtanut kelvottomia tuotantoja). Laatua ei vain tule ilman määrää ja filosofisesti erityisesti tieteen puolella on satoja kertoja todettu, että liian rajoitettu,lähitavoitteellinen tutkimus- ja kehitystyö ryhtyy nopeasti rajoittumaan ja kuihtumaan.
( Bordieun anti-utiliratismista pitäisi pitää Nokiallekin luentoja kerran viikossa).

Ps.
Tämä kirjoitus on maannut jonkin aikaa julkaisemattomana, kun olemme odottaneet Yleisradion lopullisia päätöksiä mm. dokkareiden suhteen. Mutta loppumattomiin ei voi odotella,tekijät kyselevät yhä turhaantunemmin joka päivä, miltä tulevaisuus näyttää.

Konkreettisia ja lopullisia päätöksiä en vieläkään tiedä. Mutta joka tapauksessa: dokumenttielokuvien tekijät saavat varautua vakavaan takatalveen tämän ja ensi vuoden aikana. Pitkään valmistellut tuotannot pyritään saamaan tuotantoon erilaisin konstein.

Mutta uusia tuotantoja kehittelyyn. Hyvin, hyvin vähän seuraavan vuoden aikana. Dokumenttien tekijänä ryhtyisin katselemaan jo mistä leivän tulee saamaan. Toivottavasti vuoden 2012 syksyllä tilanne on luvatusti parempi ja suomalainen kiitetty dokumenttielokuva ei olisi nahistumassa keskinkertaisuuksien tekemiseksi.

Jos Suomessa dokumenteilla on mennyt ennen tulossa olevaa takatalvea hyvin, niin huonosti ei mene Tsekeissäkään. Päinvastoin.

On this blog you have often met the sentence ”East Beats West” referring to this blogger´s enthusiasm for original documentaries from Eastern Europe. The central point for spreading knowledge about the situation, and for stimulating the sector through festivals, workshops, training sessions and brilliant website is the IDF (Institute of Documentary Film) in Prague. IDF has released this press release about ”Czech Documentary Film in 2010. It includes an overview of viewer numbers for Czech Television, cinema attendance, festival awards, funding suppport from the State Fund for the Support and Development of Czech Cinematography, and Czech TV. But also some well argumented worries for the future. I think documentarians in many other countries will nod affirmingly when you read the pro’s and con’s:

Czech documentary film in 2010:

16 Czech documentaries released in cinemas

Highest cinema attendance for documentary film: Katka – 117,000 filmgoers
 

Documentary funding from the State Fund for the Support and Development of Czech Cinematography: CZK 33 million granted to 39 projects
 

Czech Television allocated CZK 157 million in external and internal costs to 786 projects
 

Highest viewer numbers for documentary programme on Czech Television's channel 1, ČT1: 13. komnata Kateřiny Kornové - 1,250,000 viewers
 

Highest viewer numbers for documentary programme on Czech Television's channel 2, ČT2: Marital Etudes 20 Years Later - Mirka and Antonín - 504,000 viewers
 

Prague, February 9, 2011 – Czech documentary film did fairly well in 2010. As in the previous year, sixteen documentaries were released in cinemas, yet according to the Association of Film Distributors, documentary films attracted over 160,000 filmgoers, i.e., nearly three times as many compared to 2009.

Katsoin historiadokumentin Toivonväre. Se keskittyy Robert F. Kennedyn yhteen puheeseen Martin Luther Kingin salamurhaa seuraavana päivänä huhtikuussa 1968. Pala nousi kurkkuun sitä katsoessa.

Kyse ei ole dokumentin korkeasta laadusta, vaan sen pohjana olevan puheen syvästä viisaudesta ja siitä, että elokuva pystyi sijoittamaan puheen historialliseen tilanteeseensa. Muodoltaan elokuva on tyypillinen amerikkalainen televisiodokumentti, puhuvien päiden ja arkistomateriaalin yhdistelmä. Katsojan tunteita ohjaa lähes koko ajan soiva jousisto.

Mutta elokuva kosketti hyvin syvästi. Klassinen päähenkilön tilanteeseen asettaminen ja valinnan välttämättömyys tuossa tilanteessa toimii elokuvassa kuin häkä.

Kennedy sai tiedon Kingin kuolemasta vaalikiertueellaan. Hänen piti pitää puhetilaisuus mustien ghetossa Indianapolisissa. Poliisit kielsivät menemästä sinne, koska oli odotettavissa, että Kingin murhan jälkeen syntyisi koston ja väkivallan kierre. Kennedy päätti kuitenkin mennä ja piti improvisoidun puheen. Ei puheenkirjoittajia, ei mitään paperilla.

”Martin Luther King omisti elämänsä lähimmäisenrakkaudelle ja oikeudenmukaisuudelle. Tänä vaikeana päivänä on syytä kysyä, millainen maa tämä on. Voimme edetä kohti suurempaa rotujen välistä polarisaatiota. Tai voimme toimia kuten Martin Luther King, kohti ymmärrystä, myötätuntoa ja rakkautta.”

Puheessa Kennedy avoimesti tunnisti ihmisten katkeruuden, kostonhalun ja vihan, mutta rohkeasti käänsi sen myötätunnoksi ja ymmärrykseksi yli roturajojen. Lainasi Aiskhylosta ja lopetti puheensa muihin antiikin kreikkalaisiin: ”Taltuttakaamme raakuus ihmisistä ja tehkäämme maailmasta lempeä. Omistautukaamme sille.”

Kennedy näki, että valkoisten ja mustien enemmistö halusi elää yhdessä ja tahtoi oikeutta kaikille. Pyysi ihmisiä palaamaan kotiinsa ja he tekivät niin. Hartaana katolisena pyysi rukoilemaan Kingin perheen puolesta.

Puhe kesti vain muutaman minuutin. Häkellyttävä sivistyksen ja puhetaidon osoitus. Ja jälleen kerran osoitus, miten voimakkaasti keinoiltaan yksinkertainenkin dokumenttielokuva voi koskettaa.

Onneksi on Ylen Areena. Katsokaa sieltä, jos että nähneet. Ja vaikka pitäisitte minua pateetikkona, sanon: katsokaa. Ohjelma on siellä vielä vajaan kuukauden.

”Taltuttakaamme raakuus ihmisistä ja tehkäämme maailmasta lempeä.”

> Toivonväre Areenassa