Päättynyt vuosi on ollut monessa mielessä hyvä dokumenttielokuvalle ja Dokumenttiprojketille. Kiitos kuuluu Miesten vuorolle, Reindeerspottingille, Veskulle, Suomen Elokuvasäätiölle – ja tietysti tekijöille. Elokuvasäätiötä ja säätiön jättävää Miia Haavistoa on syytä erikseen kiittää siitä, että dokumenttielokuviin on uskallettu myös satsata .

Dokumenttiprojektilla on ollut hyvä vuosi –kiitos TV 2:n, joka on pitänyt ohjelmaa arvossa ja rahassa. Elokuvateatterimenestykset ovat vahvistaneet DPGC:n myötä brandiä. Samanaikaisesti televisiossa kaksoisstrategia: ensi-ilta keskiviikkoiltana, uusinta sunnuntai-illtapäivänä on ryhtynyt puremaan katsojaluvuissa. Luvut eivät ole huimaavia, mutta näinä aikoina 300 000 katsojan rajan ylittäminen on aina positiivinen tulos.

Ja oikestaan vielä merkittävämpää on ollut, että juuri dokumenttielokuvat ovat Areenassa kaikkien katselluimpia ohjelmia. Eli niiden äärelle hakeudutaan tietoisesti.

Syksyn 2010 yleisöreaktiot televisiossa esitettyihin ovat paremmin muistissa kuin kevään, siksi muutama poiminta viime kuukausilta. Venäläinen mafiatarina Vankilasta valtaan keräsi kovasti katsojia niin televisiossa kuin Areenassakin ja satoja kirjoituksia eri nettipalstoilla. Vaikea Hyönteisten ääni oli positiivinen yllätys, niin paljon voimakasta palautetta tämä vuoden 2009 parhaaksi eurooppalaiseksi dokumentiksi valittu elokuva herätti.

Thriller in Manila keräsi myöhäisillassa yllättävän määrän katsojia ja Oscarvoittaja The Cove puolestaan on ollut Areenalukujen aivan kärjessä.

Alkuvuoden ehdoton tykki oli nyt Aho&Soldan palkinnon saavan Pekka Lehdon dokumenttielokuva Epäilyksen varjossa.

Kotimainen tapaus on tietysti edelleen pyörivä Peter von Baghin Mikko Niskanen. Tanskalainen Armadillo puolestaan on kirvoittanut melkoisesti keskustelua ja keräsi säällisesti katsojia yhdellä kopiolla elokuvateattereissa.

Pirjo Honkasalon ITO sai poikkeuksellisen ylistävän kritiikin Varietyssa ja syystä Pirjoa juhlittiinkin retrospketiivilla maialman suurimmassa dokumenttielokuvajuhlassa IDFAssa.

Mitä muuta. poikkeuksellisen moni suomalainen dokumenttielokuva on päässyt merkittäville kansainvälisille areenoille keräämään rahoitusta.

Ikävää on ollut, että Ylen taloustilanne on heijastunut suomalaisen dokumenttielokuvan tuotantoon, vaikka Dokumenttiprojekti onkin voinut tehdä sopimuksia.

Mutta tilanteen johdosta sopimuksia on tehty sen verran paljon, että tänä keväänä Dokumenttiprojektikin joutuu ilmoittamaan usealle hyvälle hankkeelle: ei.

Ja samaan aikaan paljon todella vahvoja elokuvia on tulossa. Kimmo Pohjonen, Matti Nykänen, Mama Africa, Finnblood, Ounasjokivarsi, Ice Age, Turun tauti, Grotenfeltin Helsinki, Autiomaa, Lahti 2001, Red Forest Hotel  jne.. jne... kats. yle.fi/dokumenttiprojekti/tuotannossa.
 

Käyn silloin tällöin katsomassa Areenan katselijalukuja ja tunnustan: olen ihmeissäni miten dokumentit pärjäävät tuhansien ohjelmien joukossa niin jumalattoman hyvin. Miksi ?

Apulaistuottajani Tarja Forsman oli kuuntelemassa Ylen toimitusjohtaja Lauri Kivisen puhetta ja kertoi yhtenä terveisenä , miten Kivinen oli maininnut nimeltä ohjelmia jotka toimivat Areenassa ja esimerkin ohjelmista, jotka eivät toimi Areenassa.

No jokainen voi havaita vierailemalla Areenassa, mitä katsotaan ja mitä ei todellakaan katsota. Kärkitiloilla ovat lastenohjelmat, Onnen päivä, Kakola ja dokumentit. Peräpäätä pitävät tavalliset urheilulähetykset ja kansanedustajien puheenvuorot.

Mutta jos peräpäästä nousee ylöspäin löytää paljon katsojasuosikkeja televisiossa, jotka eivät Areenassa kerääkään katsojia. Samaan aikaan Dokumenttiprojektin dokumentti on voinut kerätä 40 000 vierailijaa ja tätä kirjoittaessa The Cove on jo muutamassa päivässä ylittänyt Areenassa 25 000. Hyviä lukuja keräävät myös Ykkösdokumentti ja Ulkolinja.

Selkeää on, että nuorempi sukupolvi – erityisesti ne, joilla ei ole edes televisiolupaa – käyttää aktiivisesti myös Areenaa. Sama koskee ns. aktiivikansalaisia, joiden tv-katselu on tietoista. Mutta se ei selitä kaikkea. Tarja lainasi vapaasti nykyistä kanavajohtaja Ilkka Saarta siitä, että on olemassa ns. ohjelmavirtaa, joka tulee ja menee sekä toisaalta ohjelmia, joilla on teosmainen merkitys niiden katsojille.

Ja näitä teoksia etsitään sitten Areenasta ja katsotaan - riippumatta ovatko ne olleet jo televisiolähetyksessä tai ei.

Olen vimeisen kahden viikon aikana ollut liioittelematta viidessä eri seurueessa, jossa minua on pommitettu kysymyksillä siitä, miksi Yleisradiokaan ei tarjoa prime time aikaan televisiossa ”mitään katseltavaa”. Tarkoittaen, jos kaikilta kanavilta tuntuu tulevan samanlaista ohjelmaa, mitä mieltä Yleisradion olemassaololla on.

Areenan käyttö osaltaan puoltaa ajattelua, jossa Yleisradion olemassaolon vahvin puolustus on korkeatasoinen ohjelmatarjonta. Poikkeukselliset kärkituotteet, jotka jäävät elämään ihmisten mielissä ja luovat mielikuvaa koko yhtiöstä.
 

Jotain on muuttunut, mutta mitä ? Mutta tuntuu siltä kuin vielä muutama vuosi sitten mahdottomiksi –liian vaikeiksi – luokitellut dokumentit menstyisivätkin yllättävän hyvin. Mistä tämä johtuu?

Eli viimeisen vuoden aikana on ollut useampikin tapaus, jossa etukäteen ” tuo ei kyllä kerää katsojia televisiossa” dokumentti onkin menstynyt yllättävän hyvin. Alexander Gutmanin August 17, joka on kuvattu suurelta osin vankilan oven tirkistysreiän läpi oli jo rough cuttia katseltaessa selkeä ”festivaalielokuva”. Ja aivan oikein, se on kerännyt palkintoja eri puolilta maailmaa. Mutta kas kummaa, se menestyi hyvin myös Dokumenttiprojektissa.

Aivan samoin kävi elokuvalle ” Sounds Of Insects” ( Hyönteisten ääni), joka ainakin minulle olui kaikesta kiehtovuudesta huolimatta pitkä kuin nälkävuosi ( hmm.. ehkä ei paras metafora ottaen huomioon elokuvan tarinan nälkään näännyttämällä itsemurhan tekevästä miehestä).

Mutta kuinka ollakaan, jälleen säädyllinen määrä katsojia itse televisiolähetyksen aikana ja reippaat 10 000 katsojaa Areenassa ( joka hakkaa mennen tulleen suurimman osan muista televisio-ohjelmista).
 

Esimerkkejä on muitakin. Mistä siis on kysymys? Katsojalukuihin otetaan mukaan nykyisin myös digiboxeihin tallentaminen. Ja Dokumenttiprojektin yleisö on juuri aktiivikansalaisia, jotka tekevät aktiivivalintoja juuri tallentamalla tai menemällä Areenaan. Varmasti osaselitys.
 

Entä toinen: onko niin että televisio-ohjelmien määrän vain kasvaessa ja ohjelmiston liudentuessa samanaikaisesti entistä samankaltaisemmaksi ja helposti sulavemmaksi. Onko niin, että tässä kehityksessä erilaiset vahvat ja kestävät tuotannot tulevat paremmin näkyviin ja jopa niden arvo tajutaan selvemmin.
 

Vai onko niin, että koko yhteiskunnassa etsitään nyt jotain, joka olisi vähemmän ja samalla enemmän.
 

DokBlogin marraskuun lopun kirjoitukset käsittelivät maailman suurinta dokumenttielokuvafestivaalia, johon kaikki kynnelle kykenevät osallistuvat. IDFA Amsterdamissa on massiivinen tapahtuma. Tänä vuonna järjestäjät laskivat 180 000 ihmisen osallistuneen lähes pariviikkoiseen tapahtumaan.

Tapahtuman elokuvat saivat neljä esityskertaa, järjestäjät laskevat ensi kerralla tarvittavan viisi, ettei ei-oota tarvitsisi myyntiluukuilla toistella. Festivaalikuluttajan näkökulmasta oli mukavaa, että lippuja oli 210 euron "vieras"-passin omaavalle katsojalle saatavilla hyvin, eivätkä jonotukset olleet läheskään edellisvuosien luokkaa. Tämä vaati tietysti aikaista aamuherätystä.

Lipullisten tilaisuuksien lisäksi päivittäin järjestettiin neljässä salissa ns. industry-näytöksiä, joihin pääsi passia näyttämällä tulojärjestyksessä. Nykyisin monilla festivaaleilla vieraslippujen saanti on työlästä ellei mahdotontakin näytöskohtaisten rajoitusten vuoksi. Uusintapaikkoja on kotimaisilla festivaaleilla usein kovin niukasti.

Henkilökunta oli asiansa osaavaa ja ystävällistä – jopa suurkuluttajalle tarjottiin asiantuntevia vinkkejä kuluvan ja seuraavan päivien lippuja hankittaessa. Ostajille oli omat passinsa: 500 myynnissä olevaa Docs For Sale -elokuvaa saattaa katsella myös verkosta koko vuoden ajan. Se vaati tietysti oman maksunsa.

Tässäkin blogissa on käsitelty pitchauksia ja forumeita perusteellisesti, ja itse pääsin kuulemaan osallistujakategoriani vuoksi vain niissä vierailleiden kommentaareja. Nykymuodossaan pitchaus ei enää pitkään toimi, sillä niissä on pelissä liian paljon liian lyhyessä ajassa. Silti monet suomalaiset tuottajat näyttivät tyytyväisiltä: kansainvälisisä avauksia ja yhteyksiä oli saatu ja ne olivat tuottaneet alustavasti tuloksiakin dokkareiden globalisoituneilla rahoitusmarkkinoilta.

Suomalaisia tekijöitä, tuottajia ja elokuva-alan toimijoita vilahteli siellä täällä. Näkyvimmin oli esillä Pirjo Honkasalo, aiempi IDFA-voittaja, jonka retrospektiivi ja tekijän toivelista olivat näkyvästi esillä festivaaleilla. Kansainvälisesti tunnetuin tuottajamme, alan komissaari Iikka Vehkalahti haastatteli Honkasaloa sujuvasti tämän master class -luennolla, jossa vapaita istumapaikkoja ei juuri ollut saatavilla.

Honkasalon tekijyyden erikoispiirteet tulivat hyvin esille: erityisen selväksi tuli elokuvahankkeiden lähtökohdan ei-kerronnallinen luonne, vaan kuva- ja kuvalähtöisyys. Tähän kuuluu myös päähenkilön valinta. Honkasalo kertoi kuvaamisensa luonteen muuttumisesta: hän kuvaa itse materiaalia entistä vähemmän.

Amsterdamin jokapäiväiset, puolitoistatuntiset Guest meet guest –tilaisuudet tarjosivat jälleen kerran hyvän mahdollisuuden tutustua dokumenttielokuvan piirissä työskenteleviin toimijoihin laidasta laitaan. Tuppisuisuus ei ole kunniassa, joten ilman seuraa tungoksessa ei tarvinnut olla. Itse keskustelin varsin asiapitoisesti paitsi lukuisten ohjaajien ja tuottajien, myös eri juryjen jäsenten sekä dokumenttielokuvafestivaalien toiminnanjohtajien ja kuraattorien kanssa. Käyntikortit ja jopa skriinerit tekivät kauppaansa hyvässä hengessä. Perästä kuuluu.

Itse onnistuin katsomaan valtavasta, yli 300 elokuvan tarjonnasta 26 elokuvaa. En yrittänyt ennustaa pääsarjojen voittajaa vaan etsin katsottavani historian, politiikan ja kansainvälisyyden kentiltä. Kansainvälisyydessä korostuivat globaali talous, esimerkiksi Kiinan toimet Afrikassa (China meets Africa) ja Euroopassa (Ruotsin Karlstadiin sijoittuva When Chinese come to town) ja suuryritys Nokia kongolaisen metallin hankkijana (Verikännykät), mutta myös esimerkiksi vietnamilaisten marjanpoimijoiden asema Suomen Lapissa (Elina Talvensaaren How to pick berries).
Myös ympäristöä ja ilmastoa käsittelevät elokuvat olivat suosiossa (esim. Ondi Timonerin Cool it). Parhaan Green Screen Documentary –palkinnon sai tanskalaisen Michael Madsenin Into Eternity (Onkalo), jonka aiheena on ydinjätteen loppusijoitus Suomessa. Nokian metallihankinnat ja suomalaisten tuottamat ydinjätteet saavat siis kansainvälistä huomiota maailmalla leviävissä kriittisissä dokumenttielokuvissa.

Nykyaikaisen historiadokkarin tuulia esitteli Jia Zhang-Ke'n elokuva I Wish I Knew, joka kerää yhteen kokemuksia Shanghaista juuri silloin, kun ensin japanilaiset ja sitten kommunistit valtasivat kaupungin. Kuten niin usein, konteksti on tuskin havaittavissa ja pääpaino oli yksilön kokemuksissa ja väliin melko irrallisissakin kertomuksissa. Yli kahden tunnin kesto on siten ymmärrettävä, mutta kokonaisvaikutelma jäi hajanaineseksi, kuten kokemuskertomusten sarjoissa niin usein. Miten elämys/kokemus jalostuu kokonaisvaikutelmaksi, on selvästi haaste uuden sukupolven tekijöille.

Sama ilmiö on nähtävissä esimerkiksi sotaa käsittelevissä televisiosarjoissa ja niiden oheistuotteina julkaistuissa kirjoissa (esim. The Pacific). Mutta on ilmiö löydettävissä myös nykyaikaisessa historiankirjoituksessa.

Aiemmin historiankirjoituksen hyveisiin kuului tietty palimpsestisyys: tekijä kirjoitti oman tulkintansa lähteiden päälle, jotka jäivät vain viittauksen varaan. Nyt lähteiden annetaan näkyä aiempaa selvemmin. Lähteiden moniäänisyys saa kuulua omana itsenään: erityisesti dokumenttielokuvassa tämä näkyy haastattelujen/kokemuskertomusten painottumisena, historiakirjoissa sitaattien määrän merkittävällä kasvulla. Oman tulkinnan esiintuominen ei enää ole niin arvossaan kuin aiemmin, sen sijaan alkuperäinen kokemus esitetään täysimääräisenä. Historiakirjat ovat tulleet tämän myötä paksummiksi ja elokuva pidemmiksi. Kokonaisvaikutelma kärsii, mutta elämykset ja kokemukset tulevat lähelle.

Tällä kaikella voi olla myös ideologista merkitystä. Saksassa dokumenttielokuva on aina tehnyt selväksi läntisen Saksan perustamishistorian taustalla olleen kokemuksen, jota nimitetään kärsimyshistoriaksi. Sen viime vuosien tv-tuotteiden aiheet ovat painottaneet tavallisten saksalaisten kokemuksia pommitetuissa kaupungeissa ja pakolaisuutta. Juutalaisten ja muiden keskitysleireille kerättyjen historiat ovat toki pysyneet esillä, mutta eivät niinkään saksalaisten yhtiöiden toimesta. Vastaavaa on nähty myös saksalaisessa kirjallisuudessa ja maassa on käyty siitä varsin eloisa debatti.

Amsterdamin antiin palatakseni perinteisiä olivat käsittelytavaltaan historian kentiltä mieliin jäi ruotsalaisen toimittajan itsetilitys ja yritys perusteelliseksi selvitykseksi tapahtumista Nicaraguassa, jossa hän joutui osin omaa syytään uhriksi pommiattentaatissa. Siinä yritettiin murhata sandinisteista silloin pesäeron tehnyt, nykyinen hallitustoimija, Suomessakin tuttu "Komentaja Nolla", Eden Pastora.

Toinen kiintoisa historiadokkari tuli Norjasta, jossa nuori naistekijä selvitti henkilökohtaisella otteella natsimiehityksen aikana salaisen poliisin johdossa olleen ja vastarintaliikkeen murhaaman isosetänsä tekemisiä. Varsin tasapainoinen ja ehdottomasti suositeltava elokuva.

Sen sijaan Nikolaus Geyrhalterin Allentsteig jäi historialliselta anniltaan varsin vaatimattomaksi: kyse oli Itävallan Saksaan liittymisen jälkeen perustetusta laajasta sotaharjoitusalueesta, joka joutui ensin neuvostoliittolaisten ja sitten itävaltalaisten omaan käyttöön. Alueesta on kehkeytynyt harjoituksista huolimatta myös pois siirrettyjen asukkaiden pyhiinvaelluspaikka ja ilmeisesti myös merkittävä luontoalue. Tunnetun tekijän työ jätti yllättävän kylmäksi, vaikka esillä oli niin räiskettä tai vaikkapa harhalaukauksia lähikylän asuintaloihin. Toinen pettymys oli Abel Ferraran Napoli, Napoli, Napoli, jossa tunnettu tekijä ei sittenkään onnistunut sykähdyttämään yrityksessään tunkeutua slummiutuneen kaupunginosan rikollisuuden ja pahoinvoinnin ytimeen.

Ferraran elokuvan dokudraamaosuus oli lasten hyväksikäytön ja julman murhan osalta hyvän maun rajalla. Kuten nykyisissä dokkareissa ero esitetyn fiktion ja fakta-aineksen välillä oli häivytetty lähes olemattomiin. Eräissä tapauksissa dokudraaman käsite ei ole riittävä, voisimme puhua tähän hätään keksimälläni uussanalla dokufiktiosta. Siinä tekijät rakentamalla rakentavat dokumentin osaksi fiktion.

Tällainen nähtiin nuoren tekijän elokuvassa Albaniasta. Kun tekijät epäonnistuivat pyrkiessään saamaan tunnetun albanialaisen kirjailijan kirjoittamaan voice overin elokuvaansa, he tekivät sen kylmäpäisesti itse. Asiaan kuuluu, että fiktiokertomus on kirjeen muotoon rakennettu kieltäytyminen osallistumasta elokuvan tekoon. Katsojan vaikutelmaksi jää se, että tekstin takana on Albanian puolustusjärjestelmän suunnittelijan, 750 000 betonibunkkerin takana oleva mies.

Katsojaa hämmentää kuitenkin se, että eräs elokuvan päähenkilöistä, yksi bunkkereita omilla käsillään rakentaneista, vetää tussilla ei omaansa, vaan näiden suunnittelijan nimmarin yhden bunkkerin betoniseen kattoon. Kuka tekstin kirjoitti, ei elokuvasta selviä. Ohjaaja kertoi tosiasiat haastattelussa vasta kun häneltä siitä kysyttiin. Tällainen ei ole dokudraamaa, vaan dokufiktiota. Olen jäänyt käsitykseen, että aina tämänkaltainen fiktio ei ole juurikaan kytköksissä varsinaiseen dokumentin aiheeseen, jolla yleensä aina on jokin epistemologinen, tietoa tuottava tai esittelevä funktio.

Dokufiktio näyttäytyy näin eräänlaisena postmodernina rakenteena. Dokumenttielokuvaan voidaan sijoittaa täysin keksitty fiktiivinen elementti vain koska tekijöitä huvittaa täydentää kertomustaan niin. Tekoa ei motivoida tai selitetä mitenkään. Dokufiktio on varmaankin kehittynyt kaikista niistä palkintojuryjen lausunnoista, joissa vuosikaudet ilakoitiin sillä, että tekijät eivät selittele elokuvaansa. Nyt tarjolla ei totisesti ole selityksiä, mutta ei enää välttämättä pyrkimyttä totuuteenkaan. Rajoja ei enää ole, on vain viiltävä vapauden tunne, joka lähenee pysyvää hämmennystä.

Ennen kuin lopettelen pitkäksi käynyttä elämyskerrontaani mainitaan vielä Errol Morrisin Tabloid, hauska ja viihdyttävä henkilödokumentti käsittämättömän moneen skandaali- tai featurejuttuun elämänsä ehtineestä naisesta. Tabloid oli taattua Morrisia, vaikka tämän kertaisen aiheen yhteiskunnallinen merkittävyys oli varmasti pienempi kuin dokumentaristin aiemmilla menestyksillä. Morris on kuitenkin hyvä esimerkki menestyneistä ohjaajista, joilla on oma, tunnistettava dokumentaristin tyylinsä. Toivottavasti tammikuussa kymmenenteen juhlafestivaaliinsa yltävä Docpoint saa maailmalla kysytyn elokuvan käsiinsä ja katsojan ulottuville.